Eilen alkoi uuden pääaineeni opinnot. Tai siis orientaatioviikko nyt on meneillään, kurssit alkaa vasta ensi viikolla. Siinä illalla sitten vähemmän mukavasti iski vanha ahdistusmörkö liittyen englannin opiskeluun. Pillitin puolet illasta. Olen tehnyt ”virkamiesenglannin” jo edellisen pääaineen yhteydessä, mutta nytpä uudessa aineessa onkin yksi pakollinen kurssi, johon englanti on näppärästi sulautettu. Kurssi tehdään niin, että puolet siitä opiskellaan englanniksi (ja siihen sisältyy suullisia (hyi) ja kirjallisia harjoituksia) ja puolet suomeksi. Sen aiemman enkun kurssini sain lähinnä suoritettua sen ajatuksen voimalla, ettei enää ikinä tarvitse käydä englannin kurssilla. Nyt sitten ilmeisesti täytyykin. Tai laitoin minä kurssin vastuuhenkilölle viestiä, että hei, voisko tämän tehdä jotenkin muuten, kun ahdistaa.

Kesällä ajattelin, että kivaa nyt mennä oikeasti pääaineopiskelijaksi aineeseen, joka motivoi ja josta varmasti löydän samanhenkisiä tyyppejä. Olin innoissani ajatuksesta tutustua uusiin ihmisiin. Nyt, kun minulla on Kooderi, tarve uusille ihmisille onkin paljon pienempi. Muutenkin olen vähän tainnut laiminlyödä kavereitani, kun olen vaan Kooderin kanssa ja kerron sille kaikki kuulumiseni.

Pieni ääni takaraivossani on alkanut nyt jo varoitella, että ehkä Kooderi kyllästyykin pian. Tai lähinnä ehkä hän rasittuu pian siitä, että joutuu vammani takia olemaan minulle avuksi usein. Olen toisaalta tietoisestikin (ainakin vielä) ollut käyttämättä häntä suuremmin apuna, vaikka hän on joihinkin juttuihin sanonut, että mielellään auttaa. Eikä pientä ääntä takaraivossa hiljennä ainakaan se tieto, ettei Kooderilla ole aiemminkaan ollut juuri puolta vuotta pidempiä suhteita. Onneksi se ääni on kuitenkin tosiaan hyvin pieni.

Viikonloppuna mennään Kooderin kanssa vuokramökille. Marraskuussa mennään viikoksi etelään. Jos sen jälkeen suhteemme on vielä kasassa, niin sitten ei ole enää juuri pelättävää. Kysyinkin häneltä, että               haluaako hän ihan oikeasti lähteä minun kanssani reissuun, kun joutuu olemaan paljon apuna ja kaikki puhuminekin on lähinnä hänen vastuullaan, kun en minä sitä englantia osaa. Haluaa.

Mitähän tässä taas muuta sanoisi. Kooderi on kyllä parantanut elämänlaatuani, jossa ei edes ollut suuremmin valittamista.