Keksin ADD-asian maanantaina. Sen jälkeen en ole osannut juuri muuta ajatella kuin sitä. Olen googlannut ADD-oireita ja kuvauksia ja kaikkea mahdollista asiaan liittyvää. Olen pohtinut itseäni ja elämääni ja toimintaani suorastaan melkein kyllästymiseen asti. 

Miksi sitten luulen, että minulla on ADD? Ensimmäinen kuvaus, jota aiheesta luin, oli jo mullistava. Tekstissä puhuttiin ADD:sta nuorella, mutta pätee kyllä minuunkin. Tässä otteita omien kommenttieni kera:

"ADD:stä kärsivä potee keskittymisvaikeuksia ja tarkkaavuuden säätelyn ongelmia." 

Kyllä. Usein on vaikea keskittyä ja vaikka olenkin kehittänyt sitä helpottavia keinoja (kuten neulominen luennoilla), ei keskittyminen ole ei-kiinnostaviin asioihin helppoa oikein missään tilanteissa. Ajatukset harhailee ja tajuan kuulleeni esimerkiksi luennoijan puheesta vain puolet lauseesta, yritän kuunnella taas paremmin ja kohta en taaskaan tiedä, mistä edes puhutaan.

"Hänen on vaikea aloittaa toiminta, etenkin, jos tekeminen ei ole mieluista. Hän hidastelee. Tekemisiä on vaikea suunnitella ja viedä johdonmukaisesti eteenpäin. Ajatus karkaa ja työskentely muuttuu poukkoilevaksi. Tehtävistä ei tule valmista tai ne valmistuvat viime hetkillä. Muisti pätkii. On vaikea muodostaa rutiineja. Tämä kaikki haittaa tietysti toimintakykyä ja esimerkiksi koulu- ja työtehtävistä selviämistä." 

Vaikea aloittaa toiminta, todellakin. Pari vuotta sitten nykyisen pääaineen opintoja aloittaessani hämmästyin päivittäin, koska tein kotitehtäviä. Se oli ehkä ensimmäinen kerta elämässäni, kun sain ylipäänsä aloitettua tehtävien tekemisen helposti ja kaiken kukkuraksi vielä tehtyä ne loppuun. "Tehtävistä ei tule valmista tai ne valmistuvat viime hetkellä." Ilman deadlinea en saa oikein mitään aikaan ja niidenkin kanssa voi jäädä tekemättä. Olen esimerkiksi istunut kaksi kertaa yhden kurssin, jolla piti kirjoittaa kaksi vähän pidempää esseetä. Kummallakaan kerralla en saanut kurssisuoritusta, kun ei vaan pystynyt.

"Muisti pätkii. On vaikea muodostaa rutiineja." Olen ehkä vähiten rutiineihminen jonka tiedän. Ei minulla ole käytännössä mitään rutiineja. No ok, hampaat saan pestyä, mutta se onkin varmaan ainut rutiini. Ja kyllä, muisti pätkii, vaikka haluankin ajatella, että minulla on ihan hyvä muisti.

"ADD-oireinen nuori häiriintyy herkästi ulkoisista ärsykkeistä ja toiminta keskeytyy, kun jotakin muuta tulee mieleen. ADD ei tarkoita kuitenkaan sitä, että nuori ei kykene keskittymään mihinkään. Päinvastoin. ADD:stä kärsivä nuori voi sulkea ulkomaailman ympäriltään kokonaan, kun on tekemässä jotakin, minkä kokee mieluisana tai kiinnostavana." 

Häiriinnyn ulkoisista ärsykkeistä, juu, mutta ihan yhtä hyvin ne voi olla sisäisiä. Siksi vaikkapa kirjastossa opiskelu on hankalaa, kun ulkoisia häiriöitä on kuitenkin melko paljon. Kotonakaan ei ole välttämättä sen helpompaa, koska sisäisiäkin ärsykkeitä löytyy ja mieleen tulee jotain muuta. Mutta kiinnostavien asioiden kohdalla saavutan melko helposti flow-tilan, enkä sitten häiriinnykään mistään. Saatan neuloa, ommella tai tehdä jotain muuta superkiinnostavaa ongelmitta vaikka 12 tuntia putkeen.

"Usein ADD:hen liittyy uniongelmat. Unirytmi on siirtynyt myöhäisempään kellonaikaan ja nukahtamisongelmat ovat tavallisia. Tämä taas aiheuttaa päivällä väsymystä, mikä tuo omat lisämurheensa koulunkäyntiin tai työssä selviämiseen."

Uniongelmat on toinen nimeni. Tai ei ehkä enää, koska melatoniini auttaa minua nukkumaan, mutta toisinaan silti edelleen. Tiedä sitten johtuuko ne enemmän mahdollisesta ADD:sta vai muusta, mutta tämäkin vaikeus löytyy.

Toisaalta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että olen liiotellut tätä mielessäni eikä minussa mitään vikaa olekaan. Olen vaan laiska ja huono motivoimaan itseäni, kuten olen kaikki vuodet elämässäni oppinut. Tänään olin huono motivoimaan itseni lähtemään luennolle, vaikkei lähtemättömyyteen sinänsä ollut edes mitään syytä. Ei vaan tehnyt mieli.

Kuukauden päästä on YTHS:llä varattu aika, jossa puidaan tätä ADD-asiaa. Vasta sairaanhoitajan kanssa, eli saapa nähdä, meneekö homma siitä edes eteenpäin. Saisi luvan mennä. Harkitsin yksityistä psykiatria, mutta yksi käyti maksaisi sen reiltu 200, ja tuskin tätä hommaa yhdessä tunnissa täysin selvitetään. Haluaisin vaan asian äkkiä hoidettua.

Kohta on vuosi siitä, kun tapasimme Kooderin kanssa ensimmäisen kerran livenä. Ensimmäisestä tapaamisesta lähti suhteemme aika nopealla vauhdilla eteenpäin. Nythän tilanne on se, että kuun alussa muutimme yhteiseen kotiin. Paperilla ei tosin ole yhteinen, ihan vain Kooderin oma. Oikeasti oma. Kooderi osti siis isomman asunnon, jotta voimme muuttaa yhteen. 

Toisinaan on edelleen kummallista, miten olen onnistunut löytämään tuollaisen tyypin kuin Kooderi. Miten minä olen onnistunut löytämään ihmisen, jonka kanssa haluan todellakin jakaa elämäni, jonka kanssa voin olla oma itseni kaikkine omituisuuksineni. Olen löytänyt ja voin olla siitä ikuisesti kiitollinen. 

Kooderin kanssa niin moni asia on eri tavalla kuin ex-miehen kanssa oli. Paremmin. Olemme läheisempiä sekä henkisesti että fyysisesti. Kooderi arvostaa minua ja tuo sen ilmi (kuten myös). Olemme oikeasti tiimi, yhteisiä tavaroita myöten. 

Meillä on ihana sohva. Kotoisa koti noin muutenkin, vaikka vielä joitain huonekaluja puuttuu.

Olemme Kooderin kanssa molemmat suht huonoja nukkumaan vierekäin. Kooderi vielä huonompi. Sen lisäksi hän tarvitsee nukkumiseensa noin muutoinkin enemmän tilaa. Ennen yhteistä kotiamme ja uutta sänkyä nukuimme Kooderin luona yleensä niin, että jompi kumpi (usein minä) meni nukkumaan patjalle lattialle. Nyt uuteen asuntoon muuttaessa Kooderi toi mukanaan myös vanhan sänkynsä sillä ajatuksella, että jos uusi ei olekaan riittävän leveä siihen, että pystyisimme oikeasti nukkumaan vieretysten ihan koko yön. Ensimmäisen yön jälkeen Kooderi totesi, että taitaa laittaa vanhan sänkynsä myyntiin. Se on minulle jotenkin erityisen tärkeä asia: hän oikeasti hankkiutuu eroon toisesta sängystä ja meillä ihan oikeasti on sitten vain yksi sänky täällä, molemmat nukumme samassa. Se on tärkeää. Yllättävän tärkeää.

viikonloppuna tätini sanoi erikseen sekä minulle että Kooderille, että on hienoa, kun olemme löytäneet toisemme. Olen niin samaa mieltä. <3

Vaikka enimmäkseen yhteiselomme on nyt ollut todella helppoa ja ongelmatonta, on meillä pieniä ristiriitojakin sentään ilmennyt, mikä minusta on erittäin hyvä. Mietinkin jo vähän, voiko tämä vaan olla näin helppoa. Lähinnä ollaan siis havaittu toisistamme toiminta-, kommunikointi- ja ajattelueroja, jotka ovat ratkenneet ihan vaan niistä puhumalla ja sillä, että tiedostamme niiden olemassaolon. Minusta on hyvä, että olemme osanneet puhua sellaisista asioista rakentavasti (ex-miehen kanssa... juu ei). Lupaa hyvää sille, että oikeasti kykenemme elämään toistemme kanssa.

Minusta tuntuu, että vaikka Kooderi kannustaakin minua kaikkeen hullutukseen ja höpsöilyyn ja sellaiseen "lapselliseen", samalla hän on saanut minut aikuistumaan. Tämä tuli mieleeni, kun puhuin eilen Puhelinmiehen kanssa melkein pari tuntia. Tuntui lähinnä siltä, että ero minun ja Puhelinmiehen välillä on kasvanut, että hän puhui asioista liian jotenkin... En tiedä. Yksinkertaisella tasolla. Jotain. Ehkä oikeasti myös tulevaisuuden suunnittelu Kooderin kanssa on vaikuttanut aikuistavasti. Vaikka minä olenkin asunut jo kerran toisen kanssa yhdessä, se oli ihan eri juttu. Se oli niin teinisuhde kuitenkin. Ei me Ex-miehen kanssa ikinä oltu kunnolla pari, sellainen tiimi. Enkä minä halunnutkaan.

Vietän joulun Kooderin vanhemmilla. Hassua. En ole ennen viettänyt joulua näkemättä perheenjäsiäni, mutta eipä se nyt niin iso juttu sinänsä ole. Hassuinta ehkä on, etten ole tavannut enkä varmaan tule tapaamaan Kooderin vanhempia ennen kuin menen niille joulunviettoon. Paljon uusia ihmisiä ja silleen.

Minä olen niin huono pitämään salaisuuksia, siis jos on joku yllätys tms, että tekee tiukkaa suunnitella Kooderille joululahjaa. Tai suunnitellut jo olenkin, mutta varmana menen vielä paljastamaan sen sille... Nääh. Enkä. Hieno tulee.

Kesällä ajattelin, että kivaa nyt mennä oikeasti pääaineopiskelijaksi aineeseen, joka motivoi ja josta varmasti löydän samanhenkisiä tyyppejä. Olin innoissani ajatuksesta tutustua uusiin ihmisiin. Nyt, kun minulla on Kooderi, tarve uusille ihmisille onkin paljon pienempi. Muutenkin olen vähän tainnut laiminlyödä kavereitani, kun olen vaan Kooderin kanssa ja kerron sille kaikki kuulumiseni.

Pieni ääni takaraivossani on alkanut nyt jo varoitella, että ehkä Kooderi kyllästyykin pian. Tai lähinnä ehkä hän rasittuu pian siitä, että joutuu vammani takia olemaan minulle avuksi usein. Olen toisaalta tietoisestikin (ainakin vielä) ollut käyttämättä häntä suuremmin apuna, vaikka hän on joihinkin juttuihin sanonut, että mielellään auttaa. Eikä pientä ääntä takaraivossa hiljennä ainakaan se tieto, ettei Kooderilla ole aiemminkaan ollut juuri puolta vuotta pidempiä suhteita. Onneksi se ääni on kuitenkin tosiaan hyvin pieni.

Viikonloppuna mennään Kooderin kanssa vuokramökille. Marraskuussa mennään viikoksi etelään. Jos sen jälkeen suhteemme on vielä kasassa, niin sitten ei ole enää juuri pelättävää. Kysyinkin häneltä, että               haluaako hän ihan oikeasti lähteä minun kanssani reissuun, kun joutuu olemaan paljon apuna ja kaikki puhuminekin on lähinnä hänen vastuullaan, kun en minä sitä englantia osaa. Haluaa.

Mitähän tässä taas muuta sanoisi. Kooderi on kyllä parantanut elämänlaatuani, jossa ei edes ollut suuremmin valittamista.

Kooderi osti minulle hammasharjan luokseen. Söpöä. Olin juuri miettinyt, että seuraavalla kerralla vien sinne harjan, jonka jätän, mikäli se on Kooderille ok. Sitten hän kertoi ostaneensa minulle sellaisen.

Ex-miehen kanssa olin aina todella huono nukkumaan samassa sängyssä. Erityisesti nukahtaminen toisen ollessa vieressä oli hankalaa. Kooderin kanssa nukahdan. Hän ei osaa sanojensa mukaan nukkua toisen vieressä kuin hetken (väitän, että kyllä vielä oppii), joten siirtyy aina patjalle nukkumaan ja kömpii sieltä sitten taas aamusella samaan sänkyyn. Minä en ole nyt pariin kertaan edes tajunnut sitä, että Kooderi on lähtenyt vierestäni tai sitä, että hän tulee takaisin. Nukahdan, kun siinä on toinen ja herään, kun siinä on toinen.

Kooderi kertoi aiemmista suhteistaan esim sen, että on yleensä jo hyvin suhteen alussa ollut sitä mieltä, ettei hommasta tule mitään, ja suhde onkin kestänyt jonkin puolisen vuotta. Nyt hän ei kuulemma ajattele niin, ettei tästä voisi mitään tulla. Toisaalta ei voi luvatakaan nyt mitään muuta kuin sen, että minun kanssani on hyvä olla ja muiden tapaileminen olisi väärin. Ei ajattele siis niinkään, että olisin joku loppuelämän kumppani. Mutta oikeasti, me olemme tunteneet nyt jotain kuukauden (vajaa neljä viikkoa sitten tapasimme livenä ensimmäisen kerran, siinä toki oli parin viikon viestittely alla), niin voisiko kukaan edes tässä vaiheessa osata sanoa haluavansa viettää loppuelämänsä toisen kanssa? En usko.

Mietin aika paljon edellisen suhteeni alkua tässä. Muutenkin sitä suhdetta. Ensimmäisen vuoden pelkäsin koko ajan, että se suhde päättyy. Siis ihan alusta asti. Nyt en mieti koko ajan, että kohta tämä kaikki loppuu. En todellakaan. Toisaalta ei minulla ole sellaista harhakuvitelmaakaan, että varmaan nyt olemme ikuisesti yhdessä, mutta se alituinen pelko suhteen päättymisestä puuttuu. Aiemman suhteeni alussa en oikein uskaltanut tehdä mitään yhteisiä suunnitelmia tyyliin paria viikkoa pidemmälle. No, ei me nytkään olla tehty mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia, mutta ei ajatus sellaisista olisi niin kauhea, koska miksipä tämä nyt heti päättyisi.

Viimeistään ensi viikolla aika moni tuttuni tulee tietämään Kooderista. Mennään yhdessä paikkaan, jossa on paljon tuttuja. Aika varmasti tieto myös leviää. Ei se haittaa. Vähän kuitenkin pelottaa, mitä ihmiset mahtavat sanoa ikäerosta. Toisaalta Kooderi ei näytä eikä vaikuta niin vanhalta kuin on.

Eilen pyörittiin Kooderin kodin ympäristössä leikkipuistoissa. Se oli hauskaa. En muista, milloin viimeksi olisin keinunut ja kiipeillyt. Miksei aikuisille ole leikkipuistoja? Tai miksei ole sosiaalisesti niin hyväksyttävää leikkiä aikuisena? Illalla se oli helppoa, kun oli tyhjä puisto.

Meidän piti nähdä vaan ilta, ei nukkua yötä yhdessä, koska kuitenkin unet jäävät vähäisiksi ja Kooderin työpäivä parin tunnin nukkumisen jälkeen olisi vähän sumuinen. No, katsottiin jo joku bussikin, jolla voisin lähteä, mutta sitten Kooderi totesi, ettei halua päästää minua luotaan, enkä minäkään halunnut lähteä. Lähdin vasta aamulla. Puhuttiin yöllä todella paljon kaikesta.

Olen jokin aika sitten, ehkä jo useampi vuosi, lakannut ajattelemasta, että olisin jotenkin fiksumpi tai parempi kuin useimmat ihmiset. Siihen vaikutti todella paljon Ex-mies, koska verratessani itseäni häneen, tunsin itseni niin vajavaiseksi (ja hän piti itseään selvästi minua fiksumpana ja parempana ja toi sen ilmi). Kooderi taas on sanonut jo useampaan kertaan, että olen älykkäämpi kuin useimmat ja puhun fiksuja. Hän ei kuulemma jaksa typeriä taviksia. Hänen kanssaan olen tajunnut paremmin, että en minäkään jaksa typeriä ihmisiä. Olen ymmärtänyt selkeämmin sen, millaisten ihmisten seuraan hakeudun. Kääntöpuolena tässä on se, että alan tuntea taas itseni jotenkin muita parempana, enkä tiedä, onko se niin hyvä asia.

Olen kuitenkin ”söde älykkö”, eli sellainen nainen, jota Kooderi on etsinyt. Mutta en vaikuta älyköltä, koska olen myös kikatteleva tyttö, joten jos olisimme tavanneet randomisti livenä, Kooderi ei välttämättä olisi kiinnostunut minusta, koska kikatus ei ole hänestä kiinnostavaa (mutta minun kikatus ei haittaa, koska olen älykkö).

Iiiih.

On upeaa tuntea, että tuo ihminen, josta minä pidän, pitää myös minusta. Että se haluaa viettää aikaa kanssani, on kiinnostunut ajatuksistani ja kuulumisistani.

Hassua on, että oikeasti näimme ensimmäisen kerran vasta vähän reilu 2 viikkoa sitten. Tuntuu siltä, että olisin tuntenut Kooderin jo vaikka kuinka pitkään. Olen aika varma, että olisin kiinnostunut Kooderista niinkin, että olisimme tavanneet vaan jossain satunnaisesti livenä. Toki se, että tapasimme deittisivuston kautta, helpotti ja nopeutti joitain asioita: siitä jäi pois sellainen… No, en edes tiedä, miten se oikeasti tapahtuu, että ilmaistaan jollekin jossain tavatulle ihmiselle, että ollaan siitä kiinnostuneita. Näin kirjoitin viime syksynäkin: ”Rehellisesti sanoen, tuskin minä enää ikinä öydän parisuhdetta, koska en osaa ilmaista ihastustani enkä tehdä asialle mitään. Joten ihan helvetin sama. Yksin sitä ollaan kuitenkin, vaikka ihastuisinkin johonkuhun, joka olisi teoriassa mahdollinen.”

Nyt olen aika varma, että tästä kyllä kehittyy suhde. Milloin edes tapailu muuttuu suhteeksi?

Kooderin mielestä yhdessä ruuanlaitto on ’liikkistä’. Harrastimme sitä viikonloppuna ja tulevana taas. Minusta tuntui hyvältä, kun hän sanoi tutustuvansa veljiini mielellään ’ennen pitkään’. Siitä tuli olo, että hänkin uskoo tämän jatkuvan. Ehkä piakkoin pitää keskustella suhteemme tilasta.

Sähköposteja ollaan sitten vaihdeltu puolin ja toisin, kun on ollut aikaa töiltä/soittamiselta. Joudun välillä valitsemaan kahdesta mieluisasta tekemisestä: vastaanko Kooderille vai treenaanko soittoa.

Nyt Kooderilta ei ole tullut vielä vastausta viimeisimpään viestiini ja aivot tarvitsee vähän lomaa soittamiselta, joten on hyvä sauma kirjoitella tänne.

Olen käsittämättömän iloinen siitä, että olen tavannut Kooderin. Sitä parempaa tyyppiä en voisi vierelleni kuvitella. Toki pieni miinus on, ettei Kooderi ilmeisesti halua lapsia. Minä haluaisin. En pidä sitä kuitenkaan ehkä nyt niin isona kysymyksenä, että luopuisin heti kättelyssä eteeni tulleesta ihmisestä.

En tiedä ketään, joka ymmärtäisi kaikkia omituisuuksiani yhtä hyvin kuin kooderi. Se on myös hellyyttävän pehmo tyyppi, joka söpöilee minunkin edestäni. Ystävällinen, huumorintajuinen (nauraa samoille jutuille kuin minä), älykäs, huomaavainen… Niin. Enempää en voisi toivoa.

Olisipa jo sunnuntai. Tahdon Kooderin lähelle. Pelkkä sähköpostiyhteys ei riitä.

Taidan olla ihastunut. pahasti.

Huomasin myös Kooderin poistaneen/piilottaneen deittiprofiilinsa.

Menin torstaina pelaamaan lautapelejä. Pelattiin. Käytiin syömässä. Käytettiin koiraani ulkona, kun otin sen mukaan, jottein olisi kiire kotiin. Katsottiin jotain leffojen kohtauksia netistä. Lähennyttiin myös fyysisesti päivän aikana, ylitettiin jokin kynnys ja oltiin lopulta todella lähekkäin. Halailua, varovaisen tunnustelevia suudelmia ja sellaista. Tuntui hyvältä.

Lopulta kello oli paljon. Busseja vielä meni kyllä, mutta aika huonoja vaihtoehtoja kaikki. Jäin yöksi. Oltiin nätisti ja nukuttiin, kumpikin aika huonosti. Enemmänkin olisi saattanut tapahtua, mutta vähän epäröin. Vaikka talvella Tinder-miehen kanssa hyppäsin sänkyyn toisella tapaamiskerralla, nyt se ei tuntunut minusta niin hyvältä ajatukselta. Halusin kyllä, ei sillä. Jotenkin järkeni kuitenkin sanoi, että ei vielä. ”Tuleehan näitä päiviä”, totesi Kooderi.

Aamulla siirsin aamupäivälle suunnitellun tapaamisen iltapäivään. Siihen sentään sitten ehdin.

Jokseenkin vakavalta tämä tuntuu. Pelottavalta ja hyvältä.

En tiedä, johtuuko tuosta miehestä vai ihan jostain muusta, mutta olen viime aikoina syönyt todella huonosti. Siis todella huonosti. Kyllähän pari kiloa oli tarkoituskin pudottaa, mutta ei ehkä syömättömyydellä. Eilen söin koko päivänä… Yhden ruisleivän juustolla, yhden 2,5 dl smoothien ja yhden näkkärin ihan vaan sellaisenaan. Ei jotenkin tee kauheasti mieli ruokaa, enkä ainakaan jaksa tehdä ruokaa. Olen muka joku urheilija, enkä enää osaa edes syödä. Tänään energianpuute ehkä vähän tuntuikin jo treeneissä. Söin sentään aamupalaksi puuroa, mutten jaksanut edes sitä koko annosta. Ensi viikon olen kuitenkin musiikkileirillä ja ruokaa on tarjolla viidesti päivässä, niin ehkä taas saan syötyä. Ei tarvitse tehdä sitä itse, se helpottaa.

Nyt tuntuu siltä, että tuo piste on ehkä jossain määrin tullut jo vastaan tämän uuden tuttavuuteni kanssa. Varmaan pitkälti siksi, että Ystävätär jossain määrin paheksuu suurta ikäeroa. Tai ei ehkä paheksu, mutta ei ainakaan ole kovin innoissaan asiasta.Vaikka Lause, joka minusta oli hykerryttävän ihana, oli Ystävättären tulkinnan mukaan ”vähän pelottava”.

olen viimeisen puolen vuoden aikana, tietysti ennenkin, tutustunut muutamaankin uuteen tyyppiin, joille vammani ei ole mikään ongelma, se on joka kerta aika hieno fiilis. Ehkä siksi, että elämässä tulee niin paljon enemmän vastaan niitä ihmisiä, joille vammaisuus on jossain määrin ongelma. Niin moni vaikka nettideittipalstoilla lopettaa keskustelun siihen, kun kuulevat vammastani. Mutta siis, vaikka näitä ”vamma ei ole ongelma” –ihmisiä onkin tullut vastaan ennenkin, tämä mies (pakko ruveta kutsumaan sitä jotenkin muuten... Olkoon Kooderi) tuntuu suhtautuvan siihen vielä harvinaisen luonnollisesti. Niinhän siihen pitäisikin suhtautua, niin suhtaudun minäkin. Vammani on osa minua ja that’s it. Kooderi tuntuu ajattelevan juuri niin. Yleensä, kun kerron ihmisille vammastani (tai livenä siitä ei tarvitse kertoakaan, sen verran päällepäin se näkyy…), seuraavaksi puhutaan piiiitkään vaan siitä, miten se elämääni vaikuttaa ja mitä se käytännössä tarkoittaa ja miten minä pystyn tekemään mitäkin. Näin aina. Livenä harvemmin välttämättä edes pääsen siitä vamma-keskustelusta eteenpäin. No, kun Kooderi kuuli vammastani, hän ei jäänyt yhtään siihen kiinni, vaan jatkoimme muista aiheista keskustelemista. Toki olemme puhuneet siitäkin aina, jos on ollut tarpeen ja se on tullut puheeksi, mutta ei mitenkään pakonomaisena ”käydäänpä tämä asia nyt kokonaan läpi” –juttuna. Se tuntuu todella hyvältä.

Kooderilla ei ole varsinaista kesälomaa, vaan hän ottaa yksittäisiä lomapäiviä, jos tulee jokin hyvä syy. Minä olen kuulemma oikein hyvä syy pitää keskellä viikkoa lomapäivä.