Olen menossa parin viikon päästä Jukka Parkkisen vetämälle kirjoittajakurssille. Tai saan minä siellä myös Risto ahdilta luennon lyriikasta.
 
Parkkisiele pitäisi kirjoittaa ennakkotehtävänä jokin tarina. Hetken ajattelin mennä helpoimman kautta ja pistää jonkin vanhan tekstin, sillä en ole kirjoittanut aikoihin. Mutta ei: kyllä minun täytyy nyt sen verran itseäni haastaa ja kirjoittaa uusi juttu. Ei vaan ole ideoita.
 
Koska en ole kirjoittanut pitkään aikaan kunnolla mitään fiktiivistä, kynnys aloittaa on suuri. Minusta tuntuu, että kaiken maailman juonikulkujen suunnittelut on täysin tipotiessään. Voisin kirjoittaa tunnelmakuvauksia tai hetkiä, mutta tarinassa – noin yleisen käsityksen mukaan – pitäisi olla juoni. Ei tule mitään.
 
Juonessahan pitäisi olla karrikoidusti alkuaseltlma, sitten tapahtuu jotain, ja sitten on loppuasetelma, joka on erilainen kuin alkuasetelma. Jokin muutos olisi tapahduttava. Mieluiten minä kuitenkin vain kuvailisin sitä alkuasetelmaa ja ehkä sitä jotain, mitä tapahtuu, mutta jättäisin lopun sikseen. taissitten hyyppäisin suoraan loppuasetelmaan ja jättäisin kertomatta, mitä sitä ennen on tapahtunut. Mutta Parkkisen tehtävänantona oli kirjoittaa tarina.
 
Tarina. Se sana vaatii jotain ehyttä. Jotain, jossa on kaikki kolme mainitsemaani vaihetta. Ei mitään torsotekstiä, jossa hypitään yli ja jätetään välistä.
 
Ehkä minun on vain yritettävä.
 
Olisi myös yritettävä jatkaa opiskeluihin liittyvää esseetä. Pituutta on nyt noin kaksi ja puoli sivua, vaatimus on 10 sivua. Aiheestani riittää kyllä vielä vaikka kuinka sanottavaa, se ei ole ongelma. Ongelmana taitanee olla motivaatio ja erityisesti sen puutos. Jos menisi taas huomenna kirjastoon…