Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut käytännössä koko elämäni. Ystävä, joka on minulle läheisempi kuin kukaan. Meillä on sama syntymäpäivä, sama toinen nimi. Voisimme olla kaksoset.
 
Olemme tavanneet ensimmäisen kerran jotakuinkin 1-vuotiaina. Asuimme lapsuutemme ja nuoruutemme noin 30 kilometrin päässä toisistamme, eri paikkakunnilla siis. Ala-asteella puhuimme tunteja puhelimessa, kävimme aina silloin tällöin toistemme luona kylässä. Olimme samoilla leireillä ja olimme erottamattomat – välistä ohjaajat saivat tehdä töitä repiessään meidät kaksi irti toisitaan, kun piti pistää joskus edes eri ryhmään.
 
Nykyään asumme samassa kaupuniissa. Näemmä vähintään viikoittain, aika monesti useamminkin. Tällä viikolla kolmesti. Väliaikoina tekstailemme ja facebookkaamme. Mutta kun näemme, juttua riittää.
 
En ymmärrä, miten meillä oikeasti voi olla niin paljon puhuttavaa. Aivan sama, kuinka usein olemme toisiamme nähneet. Kun olemme yhdessä, puhume lähes tauotta – tunti tolkulla.
 
Olemme kasvaneet yhdessä ja kasvaneet yhteen. Kukaan muu ei tunne minua niin hyvin kuin hän. Kukaan muu ei ymmärrä minua niin hyvin kuin hän. Välillämme olevan yhteyden huomaa parhaiten silloin, kun olemme porukassa. Pieni naurahdus, huokaus tai jokin ele riittää jo meille kertomaan, mitä toinen ajattelee. Yhteys on joskus käsittämätön.
 
Mutta mieheni ei tunnu ymärtävän meidän välistä ystävyyttä ja yhteyttä. Hän ei ymmärrä tarvettani viettää aikaa jonkun kanssa, joka tuntee minut niin hyvin, jolle minun harvoin tarvitsee selitellä itseäni. Jos menen ystävälleni, saatan jumittua sinne oikeasti tunneiksi (eilen 16-24). Ja kun kerron miehelleni, missä olen, kuulen puhelimesta aina äärimmäisen pettyneen vastauksen.
 
Jokin aika sitten ystäväni ja mieheni tulivat todella hyvin toimeen keskenään ja minusta oli ihanaa, että pystyin viettämään aikaa yhdessä kahden rakkaimman ihmiseni kanssa. Mutta nykyään, jostain syystä, ystäväni ei mielellään tule meille, jos mieheni on kotona. Ja mieheni ei pidä siitä, että olen ystävälläni. Silti mene sinne, koska tarvitsen ystävääni – ehkä enemmän kuin miestäni.
 
Toivon, ettei yhteyteni ystävääni katkea ikinä. En tosin osaa edes kuvitella mitään, mikä voisi tällaisen elinikäisen ystävyyssuhteen tuhota.