Kummisetäni kuoli viime viikolla.
 
En osaa määrittää läheisyytemme astetta kovin tarkkaan. Avomiehen kysymys ”tunnetko sä sen? Tai siis onko se sun tuttu?” kuitenkin loukkasi. Tapasimme harvoin, koska välimatkaa oli paljon. Hän oli kiinnostunut tekemisistäni ja minä pidin hänestä. Enemmän olisi voinut pitää yhteyttä. Niin aina, kaikkien kanssa.
 
Hän oli pitkään huonossa kunnossa. Kesällä diagnosoitiin leukemia, mutta sen piti olla parannettavissa. En huolestunut kovin pahasti, luotin lääketieteeseen.
 
Leukemian sivuvaikutuksena elokuussa oli jotain ongelmia niin, että hän vietti kolmisen viikkoa sairaalassa. En tarkkaan tiedä, mikä silloin oli diagnoosi. HB 23. Kymmenkunta veripussia ja lisää punasoluja.
 
Syyskuun hän oli töissä. Lokakuussa iski keuhkokuume, heti perään vähän muitakin pöpöjä keuhkoihin. Andibiotit ei tehonneet. Mikään ei auttanut. Kävin lokakuun puolivälissä katsomassa häntä sairaalassa. Silloin olo ihan ok, vaikka happimaskin kanssa hengittelikin. Päivä oli kuulemma parempi kuin edellinen.
 
Pari viimeistä viikkoa nukutuksessa, välillä kevyemmässä, välillä syvemmässä. Keuhkot eivät enää toimineet käytännössä yhtään.
 
Ja sitten. En tiedä, lakkasiko keho vain toimimasta vai tehtiinkö päätös, ettei enää hoideta. En tiedä.
 
Lupasin soittaa hautajaisissa. Soitinta, jonka hankin kesällä ja jota kummisetäni ei eläessään ehtinyt kuulla. Tarkoitus oli, mutta oman sormionnettomuuteni takia en ottanut sitä mukaan, kun kävin
 
häntä katsomassa. Ei silloin olisi soitto onnistunut. Nytsoitan sitä, kummisetäni muistoksi.
 
En ole järin usein käynyt hautajaisissa. Tarkemmin sanoen minulla on tasan yhdet takana. Silloinkin jätimme siunaustilaisuuden väliin, koska vainaja ei kovin läheinen ollut. Hän taitaa löytyä yhä blogimaailmasta.
 
Minulle ei olisi tullut mieleenkään, että joku kukkalaite pitäisi hankkia, ellei isäni olisi siitä maininnut. Nyt lueskelin netistä tietoa kukkalaitteista (ja hautajaisten tapakulttuurista noin ylipäänsä). Ongelmana enää on muistoruno.
 
Googlasin muistorunoja. Löysin lähinnä koirille tarkoitettuja. Se vihlaisi. Huomaa kai, etten ole lemmikki-ihmisiä. En pidä surua lemmikin kuolemasta samanarvoisena kuin surua ihmisen kuolemasta. Vaikka kuulemma se koirakin voi olla rakas läheinen. Ihminen on kuitenkin ihminen. Ja koirat elävät vain reilun kymmenen vuotta, joten kuolema on odotetumpaa. Nyt ei ollut.
 
Ehkä kirjoitan muistorunon itse. Jos osaan. Ehkä jatkan etsintöjä.
 
Täytyy muistaa käydä kukkaliikkeessä. Pitäisikö se runo olla valittuna siihen mennessä? En tiedä.
 
Kuten hautajaisosaamattomuudestanikin voinee päätellä, läheisten kuolema ei ole minulle tuttu asia. Suruprosessi on vierasta. Suru on vierasta.
 
Itku kuuluu tunneilmaisuihin, jotka ovat minulla äärimmäisen rajoittuneita. En itke kuin silloin, kun sattuu helvetillisesti. Ja sen kivun on oikeasti oltava helvetillistä. Silloinkin olisin mieluummin itkemättä.
 
Nyt on kuitenkin itkettänyt, muutamaan kertaan. Valitettavasti vaan väärissä paikoissa, kuten kirjastossa ja luennolla. En siis ole itkenyt. Olen niellyt kyyneleni ja jatkanut, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
 
Tiedän, että itku voisi auttaa. Että se voisi puhdistaa ja helpottaa oloa; jopa minunkaltaisellani ei-itkijätyypillä. Mutta se ei onnistu. Ei se tule. Ei etenkään silloin, jos joku muu on läsnä. Mutta ei myöskään nyt, kun olen yksin ja itkettäisi.
 
Ehkä suru vaikuttaa toimintaani enemmän kuin ymmärränkään. En jaksa tehdä mitään. Minua ei kiinnosta tehdä mitään. Olisi paljon koulutehtäviä, essee ja lehtijuttu, jotka pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Se lehtijuttu olisi kyllä pitänyt tehdä jo ajat sitten. Mutten minä jaksa tehdä mitään. En mitään, mikä vaatii ajatustyötä. En keksi jaksamattomuudelleni kunnon syytä.
 
Ahdistaa. Väsyttää. Ärsyttää tekemättömyyteni, mutta ärsytys ei anna riittävästi voimia tehdä mitään.
 
Ajatus kuolemasta ja elämän rajallisuudesta on hämmentävä. Yksi kuolee, elämä päättyy, mutta muiden pitäisi jatkaa eloa maan päällä entiseen tapaan. Yhden ihmisen kuolema – ellei se nyt ole joku huipputärkeä diktaattori – ei hetkauta yhteiskuntaa tai ympäristöä. Kaikki pyörii samaan tapaan ja pyörässä pitäisi pysytellä mukana, vaikka joku onkin poissa. Ikuisesti.
 
Setäni oli yksi kannustavimmista läheisistäni urheiluni suhteen. Hän suunnitteli lähtevänsä katsomaan minua Lontooseen, jos olisin sinne päässyt (ja jos hän ei olisi ollut samaan aikaan niin huonossa kunnossa). Hän suunnitteli lähtevänsä neljän vuoden kuluttua Rioon.
 
Mutta nyt hän ei lähde. Nyt hän ei ole enää kannustamassa minua eteenpäin, motivoimassa ja tsemppaamassa.
 
Minulla on ikävä. En kykene edes kuvittelemaan, miten kova ikävä ja suru serkuillani, kummisedän tyttärillä, on.
 
Etsin sen muistorunon. Ja yritän itkeä.