Unilääkkeeni loppuivat reilu kuukausi sitten. Tai on niitä vielä jäljellä 1,5, kun olen säästellyt tiukkoja paikkoja (tenttejä) varten viimeisiä.
 
Muutama viikko ilman nappeja sujui ihan hyvin. kun oli säännöllinen unirytmi, nukutti kyllä ja sain ihan hyvin nukutuksi ja kaikkea. Mutta jokin meni vikaan viikko sitten. Mielestäni rytmi ei edes pahasti päässyt sekoamaan, en valvonut paljon tai mitään. Viini-illan jälkeen nukuin kyllä aika pitkään ja siitä ne ongelmat taisivat lähteä.
 
Nyt olen ahdistunut, väsynyt ja ahdistunut. En lue tentteihin, en jaksa maksaa laskuja, koska en jaksa naputella niitä paperilta nettipankkiin (olisikin kaikki e-laskuina). En vastaa sähköposteihin, koska ei kiinnosta. En tee mitään.
 
Viime yön valvoin taas jonnekin… No, ehkä viiteen. En tiedä tarkkaan. Siinä neljän jälkeen kävin syömässä ja otin puolikkaan unilääkkeen (ajatuksella, että huomsta tenttiä varten otan kokonaista ja seraavan päivän tenttiin sen viimeisen puolikkaan). Se taisikin saada minut sitten lopulta nukkumaan, mikä sinänsä on ihan hyvä.
 
Heräsin vartin yli kaksi. En ollut edes havahtunut mieheni herätyskelloon tai touhuiluun ennen kuin hän lähti töihin. Kahdelta olin ilmeisesti nukkunut riittävästi, kun en edes osaa sanoa, mihin olisin herännyt.
 
En silloinkaan jaksanut nousta sängystä. Vitutti vaan suuresti, että puoli päivää meni jo hukkaan. Tekstasin ystäväni kanssa ja hän – yhtä vittuuntuneena elämäänsä kuin minäkin – soitti ja houkutteli minut angstipitsalle (tämä unettomuus näemmä myös lihottaa minut). Sinne sitten lähdettiin.
 
Tiedän pahan olon johtuvan huonosta unesta, mutta se ei kauheasti kohota mielialaa. Tuntuu siltä, kuin päässäni olisi demoni, joka myrkyttää mieleni. Välillä jaksan taistella demonia vastaan, välillä en viitsi edes yrittää.
 
Vajaan kahden viikon päästä saan toivottavasti lisää uninappeja… Muuten hajoan kohta. totaallisesti. Se on ollut tänä syksynä jo aika lähellä. Tai oiekastaan se tuntuu olevan lähellä jatkuvasti. Jatkuvasti tasapainottelen veitsenterällä. tähän saakka on tasapaino riittänyt, mutta kun tarpeeksi väsyy, väkisinkin horjahtaa.
 
Krooninen unettomuus ei ole mukava vaiva. Olen iloinen vaan siitä, että olen itse havainnut uniongelmani. Muuten minua saatettaisiin lääkitä mielialalääkkeillä. Mieluummin lääkitsen syytä, en seurausta. Tai mistä hitosta tiedän, onko unettomuudellenikin jokussyy. Sen vaan tiedän, että uniongelmani ovat alkaneet joskus yläasteella. Olen tainnut lääkärissä tosin sanoa, että varmaan lukiossa, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen olen kyllä ajoittanut sen yläasteelle. Ja nyt lueskelin päiväkirjaani niiltä ajoilta (ysiluokalta) ja sinne sen ehdottomasti ajoittaisin. Pahimmat angstikaudet seuraa unettomia öitä ja päivällä tahattomasti nukahtelua.
 
Ja kellokin on taas noin paljon.