Hämmentää ja ahdistaa epävarmuuteni.
 
Taas eilen illalla keittiössä istuessamme ärsyynnyin miehen puheista, en vastannut mitään ja annoin hänen vaan puhua. Tuntuu siltä, että hän puhuu niin usein niin äärettömän tarpeettomista asioista, tekee niistä suuria ja elintärkeitä. Minä odotin vaan joka hetki, että hän menisi jo nukkumaan, etä saisin olla rauhassa, olla kuuntelematta niitä juttuja.
 
Siinä istuessani ihmettelin mielessäni, miten voi ajatukset olla niin erilaiset päivästä riippuen. Edellisiltana kotiin tullessani olin täynnä rakkautta ja hellyyttä ja tiesin, miten hieno ja oikea mies minulla onkaan (liekö tähän sitten vaikuttanut ne puolitoista viinipulloa, jotka ystävättäreni kanssa kumosimme). Ja nyt minua vaan ärsytti koko miehen läsnäolo ja olisin halunnut olla yksin.
 
Nukkumaan mennessä mies sanoi:
”Sä olet kalleinta, mitä mun elämässäni on.”
 
Se tuntui hyvältä, totta kai, mutten oikein osannut vastata siihen mitään. Omat ajatukseni hänestä kun eivät olleet yhtään sellaiset.
 
Olemme asuneet reilun vuoden yhdessä, enkä minä ole tottunut tähän. En ehkä ikinä totu. Tahdon olla yksin ja rauhassa ja minua ahdistaa tuo mies, joka haluaa lähelle. Ei sen näin pitäisi mennä, koska minun aloitteestani me muutimme yhteen, siinäkin meni vielä kauan, kunnes sain (pitkän painostuksen jälkeen) miehen nukkumaan samassa sängyssä kanssani. Minähän olen halunnut tätä, haluan ajoittain edelleen. Mutta ajoittain taas tahtoisin täysin päinvastaista.
 
Pahinta on kai se, etten oikeasti tiedä, mitä haluan. En tiedä, onko mies sellainen, jonka kanssa voisin viettää lopun ikääni. Tai edes sellainen, jonka kanssa tulisi vietettyä seuraavat kymmenen vuotta. En tiedä yhtään. Ajatukseni ja tunteeni ovat niin ristiriitaisia, muuttuvat liian usein.
 
Kun mies puhuu mahdollisesta viiden kuukauden vaihdostaan ulkomaille, hän aina miettii sitä, kuinka voi olla niin kauan erossa minusta. Ei hän olisi menossa vaihtoon kuin Ruotsiin, joten siellä pääsisi myös helposti käymään. Mutta hän pohjustaa vaihtoaan jo vuoden etukäteen, haluaa keskustella tulevasta erosta ja ikävästä. Minä taas ajattelen, että ihanaa, kun saan olla rauhassa kotona.
 
Välillä mietin, olisiko eroaminen parempi vaihtoehto. en osaa sanoa sitäkään. Kyllä minä miestäni uskon rakastavani, aika paljon vähemmän tosin kuin hän minua. Siltä ainakin nykyään tuntuu. Ja tiedän, että jos eroaisimme, se saattaisi tuhota miehen.
 
Ehkä oikeasti ongelman syy ei ole mies, vaan minä itse. En osaa olla vieläkään itseni kanssa niin hyvin, että osaisin olla jonkun toisenkin kanssa. Vaikka minusta on tullut itsevarma nainen, en ole vielä riittävästi sellainen. En uskalla tuntea tunteitani tai tiedä oikeasti tippaakaan, mitä tahdon.
 
Uudistin kihlausehdotukseni ja sain myöntävimmän vastauksen tähän mennessä. Mutta itse epäröin. Haluanko sitä tosissani, tämän miehen kanssa? Hän on ensimmäinen seurustelukumppanini, pitäisikö ensin vähän enemmän tutkia vaihtoehtoja?