Taas näen sen, miten kipeästi tarvitsenkaan urheilua pysyäkseni järjissäni. Ihmisiä myös. Urheilun vaikutus vaan on hieman pitkäaikaisempi kuin seuran. Tai se vähän riippuu tilanteesta, seurasta siis.

 

Minulla oli treenit viimeksi maanantaina. En ole itsenäisestikään mitään tehnyt, koska – vähän ristiriitaisesti tosin – minulla ei oikein motivaatio sellaiseen useinkaan riitä. Ja on vaan ollut muuta tekemistä. Tänään sitten, kun en ole päässyt nauttimaan urheilusta viiteen päivään eikä ihmisiäkään ole lähellä tarjolla, olen ollut syvemmällä kuin pitkiin aikoihin.

 

Kaava alkaa olla jo vähitellen hyvin tuttu. Silti se yllättää minut joka kerta. Miksen vaan voisi suunnitella ja järjestää elämääni niin, ettei tulisi yli kahden päivän mittaista taukoa urheilusta? Jos valmentaja ei pysty pitämään viikkoon treenejä, miksen lähde itse salille?

 

Koko päivä on mennyt sängyssä. Heräsin joskus puoli neljä aamuyöstä ja aloin silloin neuloa. Siinä se päivä on sitten vierähtänytkin. Olen kuunnellut äänikirjaa ja neulonut. Jossain välissä kävin syömässä pakastimesta jäätelöpakkauksen loput.

 

Neulominen on ollut hyvä pakokeino. Ei ole tarvinut ajatella kuin sitä, missä kohtaa tekisin kavennukseni ja mitenkäs tämä palmikko tehdäänkään nurjalla puolella. Ei ole tarvinnut ajatella niitä asioita, jotka ehkä urheilemattomuuden lisäksi ovat vetäneet minut syvälle.

 

Olen taas viime aikoina ymmärtänyt olevani aika yksin. Minulla on ystävätär, totisesti. Ilman häntä en rehellisesti sanoen usko, että jaksaisin elää. Sen lisäksi minulla on paljon tuttuja. Ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen ja joiden kanssa viihdynkin, silloin harvoin, kun tapaamme kasvotusten. Mutta minulla ei ole ketään toista, johon olen aktiivisesti yhteydessä, jonka tapaamista oikeasti odotan ja jonka kanssa viettämämme aika… NO, se vaan on sellaista. Ei sitä ole kenenkään toisen kanssa.

 

Yhteydenpitoni oikeastaan kaikkiin muihin ihmisiin rajoittuu Facebookiin. Eikä sitä, mitä minulla siellä on, voi sanoa yhteydenpidoksi. Tiedän satunnaisia paloja ihmisten elämistä. Sellaisia, joita voi kertoa huoletta julkisesti. En mitään muuta.

 

Minulla on ollut muitakin ystäviä elämäni varrella. muitakin todella tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa on ollut vähän samaa kuin ystävättären. Kuitenkin, syystä tai toisesta, aktiivinen yhteydenpito on lakannut. Jos joskus nähdään, meillä on toki kivaa ja puhutaan aina, että pitäisi taas olla paremmin yhteyksissä ja soitellaan ja kaikkea. Mitään ei kuitenkaan tapahdu.

 

Selkeiten näen yksinäisyyteni siitä, kun ystävätär on yhteydessä vanhoihin yhteisiin kavereihimme aktiivisesti, näkee heitä ja puhuu heidän kanssaan puhelimessa. Minä en vaan enää kuulu siihen. On sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa minä olin joskus läheisempi kuin ystävätär. Mutta nyt minä en pidä heihin enää mitään yhteyttä, en tiedä heistä mitään. Ystävätär sen sijaan on osannut säilyttää yhteyden.

 

Ehkä minä en osaa. Ehkä minun kuuluukin olla sellainen, että ihmiset ympärilläni vaihtuvat jatkuvasti. Välillä on joku, jonka kanssa kohdataan syvemmin, mutta kohta se taas loppuu.

 

Tulen siitä silti hyvin surulliseksi. Yliopistollakaan minulla ei oikeasti ole ketään. Voin moikata, mutten mitään sen enempää. Hyvä alku oli yhden kanssa, mutta siitäkään mitään tullut. En minä vaan osaa luoda ystävyyssuhteita.

 

On minulla ehkä toinenkin ihminen, jonka kanssa yhteys on säilynyt. Siitä voi tosin kiittää vain hänen sinnikkyyttään. Mutta olen siitä kiitollinen. Olemme tavanneet kasvotusten vain keran, mutta silti yhteytemme on säilynyt jo ainakin kuusi vuotta. Se on kummallinen suhde. Tärkeä kuitenkin.

 

Ja on minulla tietysti myös avomies. Sekin on vaan niin monimutkaista.

 

Miksi elämä on näin vaikeaa. Tietäisin edes, mitä siltä haluan. Tai tiedän minä yhden asian. Tiedän sen, että tahdon lapsen. Sekin on vain melkoisen monimutkainen asia. Huoh.