Lähetin puolisolleni sähköpostia, jossa otin puheeksi suhdettamme kovasti vallitsevan puhumattomuuden ja sen, etten enää oikein tiedä, mitä tunnen ja mitä minun pitäisi tuntea. Kaksi päivää ahdistusta siitä, milloin hän mahtaa lukea viestin ja milloin saan siihen vastauksen…

 

Sain vastauksen. Tavallaan helpotti, tavallaan ei. Tuli ainakin selväksi, että mies oli miettinyt samoja asioita.Miettinyt sitä, että rakastumisesta ei ole enää jälkeäkään ja pitäisi ryhtyä tietoisesti rakastamaan ja välittämään ja tekemään töitä sen eteen, että suhde jatkuu. Ja hän ryhtyi siihen.

 

Mitä minä olen tehnyt saman havainnon tehtyäni? En mitään. En yhtään mitään. Olen ehkä havainnut sen, että mies yrittäää korjata suhdettamme teoillaan, mutten edes siinä vaiheessa ole tullut vastaan. Minulla ei ole ollut haluja tai voimia elvyttää tätä suhdetta. Onko nyt?

 

En tiedä. Sepäs tässä rassaakin.

 

Mies sanoi, että hän tietää rakastavansa minua ja tietää haluavansa jatkaa. Hän sanoi, että hänellä on haluja ja voimia kantaa meitä molempia eteenpäin. Mutta minä en tiedä.

 

Vaikka keskusteluyhteys on nyt avattu, minä pelkään, että sähköpostien ja tekstin ulkopuolella tilanne jatkuu samana. Että ehkä nyt saamme asiat selvitettyä ja jaksamme jatkaa, mutta muutaman vuoden päästä olemme taas yhtä puhumattomia ja taas padonneet sisälle kaikkea sellaista, mitä olisi pitänyt päästää ulos. En jaksa uskoa, että kolmen vuoden puhumattomuus on niin vain korjattavissa.

 

Ja miksi näin? Koska minulla ei yksinkertaisesti ole haluja puhua miehelleni. En jaksa puhua hänelle mistään, koska miltei aina se päätyy siihen, että mies saarnaa, nalkuttaa tai paasaa minulle jostain.

 

Ajatusmaailmamme ovat todella erilaiset. Meillä oli ehkä joskus samoja kiinnostuksen kohteita, enää ei ole. Emme innostu yhtään samoista asioista.

 

En tiedä, haluanko jatkaa suhdetta, jossa minulle nalkutetaan siisteydestä, keittiövälineiden huolehtimisesta ja miltei kaikesta kodinhoidollisista asioista. Minusta ei vaan saa täysin siistiä ihmistä millään, vaikka kuinka yritän. Enkä jaksa kuunnella jatkuvasti paasausta soiton harjoittelusta (sitähän minä teen! Harjoittelen kyllä ilman paasaustakin) tai siitä, että itse valitsen, opiskelenko vai en.

 

Mutta jos nyt eroamme, onko se luovuttamista? Jokaisessa suhteessa tulee väistämättä eteen kohta, jonka yli täytyy tahdolla taistella. Mutta jos minä en jaksa taistella, olenko vain huono ihminen, kun en jaksa edes ensimmäisen kriisin yli?

 

Toisaalta minusta tuntuu nyt, että suhteessamme ei ole mitään sellaista, mikä edestä jaksaisin tehdä töitä.?Mutta silti. Onko nyt lopettaminen vain vastuun pakoilua ja typerää? Vai onko nyt jatkaminen typerää? Haluanko minä elää tämän ihmisen kanssa vielä vuosia? En tiedä!