En tiedä, olenko koskaan ollut oikeasti näin hajalla ja voimavarojeni äärirajoilla. Olen varmaan joskus ollut, mutta riittävän kauan sitten, kun en enää muista. Nyt tosin tuntuu jo vähän siltä, että alan vähitellen mennä niiden voimavarojeni yli.

 

Hoen itselleni koko ajan, että jos nyt maanantaihin jaksat, niin sitten helpottaa. Enää pari päivää reippaasti ja voit hengähtää (paitsi että sitten tulee taas seuraavat jutut tehtäviksi ja on ihan yhtä kiire joka suuntaan, mutta älä ajattele sitä!).

 

Piti palauttaa eilen yksi tehtävä. En palauttanut. Ehkä vielä tänä yönä saan sen valmiiksi, kun en näemmä nuku.

 

Pitää palauttaa maanantaina yksi kymmenen sivun essee. Minulla on sivuja kuusi ja asiaa tosi vähän, kun suurimman osan sivuista täyttää analysoitava aineisto.

 

Tänään olen koko päivän menossa. Parin tunnin päästä soi hertyskello. Pääsen kotiin ehkä puoli kahdeksalta ja sitten pitää jaksaa vielä sitä esseetä. Huomenna olen myös melkein koko päivän menossa.

 

Maanantaina on luentoja, treenejä ja luentoja. Tiistaiaamunkin aloitan treenaamalla. Koska minä muka voin nukkua?

 

Ahdistaa. Helvetisti. Tekee mieli vaan itkeä ja huutaa ja paiskoa tavaroita ja satuttaa itseäni. Mutta tiedän, että mikään niistä ei auta. Vaan ensiksimainittua olen nyt kokeillut. Mitään hyötyä siitäkään ole. Ja on tosi outoa itkeä jotakuinkin päivittäin, kun yleensä en harrasta sitä ikinä.

 

Olin alkuviikosta moikkaamassa puolisoa sen vaihtopaikassa. Oli ihan kivaa. Vähän ahdistavaa. Sekosin parisuhdeajatusteni kanssa. Yiritin avata niitä miehelle, mutta se oli vaan hämmentynyt. Eihän se oikeasti voikaan mitään tehdä. Ei se pysty minun ajatuksiini tai tunteisiini vaikuttamaan. Sanoi vaan, että on minun tukenani tässä asiassa. Joo. Niinpä.

 

Olen aika varma (mutten todellakaan täysin varma), etten tahdo sitä suhdetta jatkaa. Mutta en minä voi sanoa sitä miehelle. En pysty. En osaa. Ehkä alitajuntainen taktiikkani on olla riittävän hankala ja ailahtelevainen tunteideni kanssa, että mies lopulta kyllästyy ja pistää itse pelin poikki. Tosi fiksua ja aikuismaista. Not.

 

Olen miehelle neljäs parisuhde, eikä hän kertaakaan ole ollut jättävä osapuoli. En haluaisi ihan oikeasti tehdä sitä hänelle, mutta en tunnu voivan kovin hyvin tässä suhteessa. Kuitenkin toisaalta mies on tosi ihana ja tärkeä ihminen. Silti väitän, ettei niin tärkeä, ettenkö pystyisi elämään ilman häntä. Olenhan minä nytkin pystynyt (kuukauden, heh).

 

En tahdo ajatella sitä.

 

Tai mitään.

 

tahdon vaan hajota.

 

Vittu. Ei ole edes ketään, joka pitäisi minut kasassa. Kun se mieskin on kaukana. Osaa se sentään halata niin, että tajuan olevani kokonainen ja tässä maailmassa. Vaikka en minä sille osaa olla avoin. Mutta ei se ole täällä.

 

Jos pelkkä unettomuus aiheuttaa tämän fiiliksen, en enää IKINÄ unohda uusia melatoniinireseptiä ajoissa tai kokeile huvikseni, pärjäisinkö sittenkin ilman.

 

Itkettää.