Kauhea ahdistus!

 

Lauantai-iltana olin jo oikeastaan tehnyt päätöksen, että hankkiudun eroon tästä suhteesta. Haluaisin vaan tehdä sen jotenkin sivistyneesti ja mahdollisimman vähän miestä loukaten. En vaan tiedä, miten.

 

No, sitten kun mies tuli vihdoin joskus puolenyön aikoihin kotiin, halusinkin yhtäkkiä olla hänen lähellään. Fyysinen läheisyys on kivaa, mutta se olisi toki parempaa, jos siihen liittyisi myös henkistä läheisyyttä. Sitä ei minun osaltani ainakaan enää ole, kauhean suuresti ei oikeastaan ole ollut ikinä. Huomasin hyvin selvästi, että mies jossain määrin varoi koko ajan. Varoi ehkä loukkaavansa minua, en tiedä, mutta jotain hän varoi, oli varuillaan jatkuvasti. Ja minun puheeni hän tulkitsee nykyään lähes aina vittuiluksi tai syytöksiksi, vaikken mitään sellaista tarkoittaisikaan.

 

Vaikka halusin olla miehen lähellä, ei minulla ollut mitään intohimoa häntä kohtaan. Ei siis minkäänlaista. Koen tunteeni lähinnä kaverillisiksi. Pelkään kuitenkin antavani miehelle täysin väärää signaalia.

 

Kun olen tätä päätöstäni mielessäni pyöritellyt (siis päätöstä lopettaa suhde), olen ahdistunut. Mistä se sitten kertoo? Sen jos tietäisin. Ehkä ahdistukseni haluaa sanoa minulle, etten oikeasti tahdo eroon. Mutta ei se voi niin olla! Olen kärvistellyt tämän asian kanssa jo niin pitkään. En vaan tiedä, miten teen sen. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

 

Olen suunnitellut lähteväni erään kaverini kanssa käymään Englannissa. Eilen puhuimme siitä, kun kaveri oli luonani. Hän kysyi myös mieheltä, haluaisiko tämä lähteä. Minä en sanonut mitään, istuin vaan hiljaa ja toivoin, ettei mies missään nimessä lähtisi. Kaverin lähdettyä mies kysyi, mikä tämä juttu oli ja oliko kutsu vakavissaan tehty. Sanoin, että kyllä hän voi lähteä, jos haluaa lähteä. Matkaporukka on avoin. Oletan hänen kuitenkin jossain määrin tajunneen, etten haluaisi hänen tulevan mukaan.

 

No, muutenkin eilen pankkitiläni katsoessani totesin, ettei minunkaan taida oikeasti olla mahdollista lähteä. Haluaisin, haluaisin kovasti. Ja se voisi olla mahdollista, jos kaikki tehtäisiin mahdollisimman pienellä budjetilla, majoituttaisiin jossain hostelissa ja lennettäisiin niin halvalla kuin mahdollista. Oletan kuitenkin, ettei kaverini seikkailumieli riittäisi sellaiseen matkaan, ja koska koko reissu on hänen ajatuksensa, en oikein tiedä. Täytynee vaan tuottaa pettymys, koska minulla ei totisesti ole rahaa. Pelkkiin lentoihin joo, mutta majoittuakin pitäisi. Tämäkin ahdistaa: olen jo luvannut lähteä, mutta onkin pakko perua.

 

Mutta sitä eroamista mietin: kerronko miehelle ennen vai jälkeen hänen äitinsä synttäreiden (joihin minut on tavallaan kutsuttu, käytännössä ei)? Kerronko miehelle ennen vai jälkeen hänen työharjoittelunsa loppumisen? Milloin? Miten teen sen? Mitä sen jälkeen? Minä kyllä varmasti saan jonkun kämppiksen itselleni, koska asun niin hyvällä paikalla. Mutta entä mies? Kai hänkin asunnon löytää, työssäkäyvä rehti tyyppi.

 

Sairaan ahdistavaa! Ihan kuin minulla ei elämässäni olisi jo muutenkin riittävästi tekemistä ja miettimistä.