Mies palasi kotimaan kamaralle reilu viikko sitten. Tästä ajasta minä olen ollut kaksi yötä poissa.

 

Päällisin puolin ensimmäinen viikko oli ihan ok. Siitä huolimatta, että heti ensimmäisenä aamuna raivostuin (en päin naamaa, koska mies oli vielä nukkumassa), pari päivää myöhemmin onnistuin vahingossa suututtamaan miehen.

 

Huomaan, etten osaa enää/vielä/vieläkään asua oikeasti toisen ihmisen kanssa. En halua ajatella menojani toisen menojen mukaan. Toisaalta olen aika vakuuttunut siitä, ettei mieskään osaa. Mutta kai minä olen se ongelmallisempi nyt tässä tapauksessa. Tai mitä vittua. En tiedä.

 

Niin. Viime viikko oli ihan ok. Paitsi sunnuntaina. Huomasin silloin, ettei me todellakaan olla mikään tiimi.

 

Miehellä on paljon ulkomaanvaluuttaa käteisellä vaihtonsa jäljiltä. Olin lähdössä pariksi päiväksi kavereiden kanssa samaiseen maahan ja kysyin, voisinko saada mieheltä jotain hiluja, jos hänellä on. ”Onhan mulla, mutta ne on mun rahoja.” Selvä sitten. Maksoin kaiken kortilla. (Sanoinko muka, etten voisi maksaa takaisin?)

 

Menimme pikkusiskoni synttäreille ja matkalla kirjoitettiin onnittelukortti. Kysyin, laittaisiko mies myös nimensä korttiin. ”Eiks se olis vähän outoa?” Sehän vasta outoa olisi, jos hän ei laittaisi.

 

Tänään tulin kotiin reissustani. Oletin, että mies olisi sillä välin pessyt pyykkiä, koska pyykkikori oli täynnä jo lähtiessäni. Turha luulo. Ensitöikseni sain laittaa pyörimään koneellisen pyykkiä, johon ei edes mahtunut matkavaatteeni. Ilmeisesti ei pidä odottaa mitään vaan antaa selkeitä ohjeita. Eikä mies suinkaan pese pyykkiä silloin, kun pyykkikori on täynnä. Hän pesee vasta silloin, kun vaatteet on loppu. Nyt hän laittoi koneeseen työvaatteitaan, joita ei kyllä ole saamassa kuivumaan mihinkään, koska pyykkiteline on täynnä (olisi pessyt eilen sen koneellisen, niin olisi saanut nuokin vaatteet oikeasti kuivumaan). Mutta minä en puutu tähän.

 

Yritän suhtautua kärsivällisesti. Koetan nyrjäyttää aivoni asentoon, jossa kaikki hänen tekemisensä eivät ärsyttäisi. Kaikesta hyvästä tahdosta ja yrityksestä huolimatta minua lähinnä ahdistaa.

 

Haluaisin meidän suhteen toimivan. Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Kohta en kuitenkaan enää jaksa.

 

Olemme asuneet kaksi ja puoli vuotta yhdessä (siitä toki mies puolisen vuotta ulkomailla). Meillä on hyvin selkeästi tiedossa, mitkä tavarat, astiat ja huonekalut ovat kenenkin. Esimerkiksi sänky on kuulemma vain minun, koska minä sen olen maksanut, vaikkakin vasta meidän yhteiseen kotiin. Jos ehdotan huonekalujen paikan vaihtoa tai jopa jostain turhasta luopumista, saan usein kuulla selityksen siitä, kuinka tärkeitä ne ovat tunnearvoltaan miehelle, koska ovat hänen lapsuudenkodistaan ja olleet aina hänen huoneessaan.

 

Onhan niitä virheitä toki minussakin. Kovasti olen yrittänyt puhua tunteistani (suurimpia ongelmiani ja puutteitani), mikä tosin on usein johtanut riitaan. Keskustelussa tartun kuulemma aina aivan epäolennaisuuksiin. Välttelen ristiriitatilanteita viimeiseen asti. En jaksa puhua edes kuulumisistani. En jaa elämääni miehen kanssa. Tällä hetkellä hän on lähinnä tyyppi, joka asuu kanssani samassa asunnossa, saa ruuan häviämään kaapista käsittämätöntä tahtia eikä tajua ostaa kaupasta mitään järkevää. Ja valittaa, ettei ole rahaa, muttei voi käyttää säästötiliään, jossa on esim. viime kesän kesätyön palkat. Minä olisin kuollut nälkään viimeisen vuoden aikana, jos en kertaakaan olisi kajonnut säästötiliini.

 

Argh. Olisipa kello niin paljon, että voisin mennä nukkumaan.

 

Rakastuisimpa johonkuhun toiseen. Olisi parempi syy irrottautua.