Päädyimme eilen illalla miehen kanssa siihen lopputulokseen, että tällä hetkellä ja näillä spekseillä parisuhteellamme ei ole tulevaisuutta. Tätä päätöstä edelsi jo parin tunnin keskustelu keskiviikkona ja jotakuinkin samanmoinen eilen.

 

Me puhuimme paljon ja suhteellisen avoimesti. Omalta kohdaltani avoimuudessa olisi ollut vielä kyllä parantamisen varaa. Mutta sehän tässä kaikessa onkin ollut se suurin ongelma, etten minä osaa puhua tunteistani tai ajatuksistani. Ei mieskään kauheasti sen paremmin. Kaksi tunnevammaista yhdessä ei ole oikeasti toiminut. ”Sä et ole koskaan sanonut rakastavasi mua.” Totta. En ole kyennyt päästämään niitä kolmea sanaa suustani kertaakaan tämän reilun kolmen ja puolen vuoden aikana.

 

Ainakin tuli selväksi moni asia, joita mies on viime aikoina ajatellut. Tai joita on ajatellut ja hautonut jo pidempään. minä taas… No, jätin kertomatta monia hautomiani ajatuksia, mutta ei sillä niin väliä.

 

Molemmat keskustelutuokiomme olivat varsin asiallisia, eikä tunteenilmauksia juurikaan näkynyt kummaltakaan puolelta. Se oli minusta kummallista. Kaipa sekin kertoo omalta osaltaan jotain siitä, että olimme ehkä molemmat (minä siis ainakin) jo luovuttaneet ja kyynistyneet tämän suhteen osalta.

 

Mies sanoo toisaalta pitävänsä parisuhteita hyvin keinotekoisina, mutta luottavansa kuitenkin suhteisiin. Hän on omien sanojensa mukaan ”yhden suhteen mies”. No, valitettavasti minä(kään) en ollut nyt tällä kertaa hänelle se nainen, jonka kanssa hän voisi viettää rauhassa loppuelämänsä.

 

Niin. No. Miltä minusta nyt tuntuu? En oikein osaa sanoa. Vähän kummalta. Helpottuneelta siinä mielessä, että päätös on nyt tehty, se on sanottu ääneen ja molemmat ovat sitoutuneet siihen.

 

Epäröiviä tunteeni ja ajatukseni ovat siksi, että päätimme asua vielä (toistaiseksi) kuitenkin yhdessä. Me emme riitele juurikaan keskenämme, tässä kämpässä on paljon tilaa ja elämänrytmimme ovat sen verran erilaiset, että voimme halutessamme myös olla olematta toistemme kanssa tekemisissä. On se kuitenkin jossain määrin vähän oudon tuntuista. Teemmekö tästä lähin omat ruokaostoksemme? Jaammeko jääkaapin ”mun hyllyihin ja sun hyllyihin”? Entä pyykinpesu? Järjestämmekö huonekalut uusiksi niin, että molemmat saaavat täysin omat huoneensa?

 

Täytyy myöntää, että katselin kyllä jo tänään vuokrakämppiä. Hieman törkeää ehkä, sillä erinäisistä syistä johtuen mies joutuisi todennäköisesti myös muuttamaan, jos minä muutan pois. Jos taas mies muuttaisi pois, minä voisin kyllä ongelmitta jatkaa tässä asumista. Törkeää nimenomaan siksi, että mies sanoi, ettei hän halua muuttaa – ainakaan ihan heti. Katsomissani kämpissä oli lähinnä se ongelma, ettei niissä hyväksytty kotieläimiä. Olen todennäköisesti hankkimassa joskus tulevaisuudessa koiran.

 

En tiedä, miten ilmaista suhteemme päättymistä muille. Ystävätär toki sai sen jo tietää, kun asiaa olen hänen kanssaan muutenkin jo pidempään spekuloinut. Yksinkertaisin tapa toki olisi vaan pistää Facebookiin olevansa sinkku – asia tulisi kerralla monien tietoon. Ihan vielä en kuitenkaan viitsi.

 

Tällä hetkellä jotenkin ahdistaa työpöytäni täydellinen sekasorto. Haluaisin ryhtyä siirtelemään huonekaluja tässä heti nyt, että saisimme miehen kanssa molemmille omat huoneet. Tällä hetkellä kun työpöytämme ovat siis samassa huoneessa. Huoneessa, jossa on myös miehen sänky (en jaksa selittää). Asiasta pitänee kuitenkin keskustella vielä miehenkin kanssa. Ja pitäisi varmaan nimittää häntä tästedes ex-mieheksi, tai jotain.

 

Olen koko päivän vaan lahnaillut, eikä kauheasti tilanne tunnu muuttuvan. Kaupassakin olisi pitänyt käydä, mutten jaksanut raahautua. Jääkaappi on ihan tyhjä, eikä enää taida olla kovin moni kauppa auki. Plaah. Opiskellakin pitäisi.