Okei. Joo. Niin.

 

Mikään ei näemmä pysy ystävättäreltäni salassa.

 

Eilen hän kysyi, olenko ihastunut. Siihen itseäni vanhempaan mieheen, josta viimeksi puhuin. Yritin ensin kovasti vastata kieltävästi, mutta heti perään tuleva kysymys ”ootko varma?” esti sen mahdolisuuden. Ja niin, rehellisyyteni myös. Yhden lyhyen hetken voin ehkä valehdella (tai yrittää), mutta en pidempään. Sitten se totuus vaan tulee. Ei, en ole varma, olenko ihastunut. Tai lähinnä, etten olisi ihastunut. Tai okei, olen jokseenkin ihastunut. Sen se ystävätär minusta nyhti hyvin helposti. Näkee kuulemma kauas, ainakin hän. Oho.

 

Sen jälkeen, kun asia tuli selväksi – olen kyllä ihastunut ja niin poispäin – olisin halunnut puhua pelkästään tästä tyypistä. Hillitsin kuitenkin itseni, koska en oikeasti aio lietsoa ihastustani nyt tippaakaan. En aio. Enkä tahdo, että kaikki muutkin harrastajaporukassamme tajuaa, että olen ihastunut. Niinpä teen parhaani pysytelläkseni hieman kauempana tästä tyypistä. Tuskin onnistun, koska… No, tiedättehän sen magneettireaktion.

 

Sentään huomiseksi varasin ajan tyypin kollegalta, en häneltä itseltään. Vaikka kovasti olisi tehnyt mieli… Ei. Minä otan nyt tietoisesti etäisyyttä ihmiseen, koska en aio tehdä asialle mitään, enkä halua kaikkien tajuavan.

 

Ihastuminen on kyllä kaikesta huolimatta kiehtova tunne.