Vihaan sitä tunnetta, ettei halua mennä kotiin. Ei asioiden pitäisi olla niin.

 

Haluan jo oman asunnon. Tarve on kasvanut suuremmaksi sen jälkeen, kun asunnon saanti oli jo hyvin, hyvin lähellä. Nyt en enää jaksaisi hetkeäkään elää tämän romuttuneen ihmissuhteen keskellä. Ehkä ystävätär vaihtaa kanssani asuntoja, ehkä ei. Toivottavasti asia selviää pian, koska minä en jaksa tätä kohta enää kauaa.

 

Ja sitten vielä se pirun ihastus… Vaikka kovasti sanon, etten halua tehdä asialle mitään, kyllä minä kuitenkin haluaisin. Mitä enemmän ajattelen koko asiaa, sitä enemmän tunnun olevani ihastunut. Miksi hitossa ystävätär meni kysymään minulta siitä? ja sanoi vielä, että ”anna palaa”. Ja on senkin jälkeen viitannut asiaan. Äh!

 

Kuinka silloin pitäisi toimia, jos on ihastunut kaveriinsa? En minä tiedä. En tiedä, vaikka ex-miehenkin kanssa oltiin aluksi pari vuotta ihan vaan kavereita. Miten kummassa minä kestin sitä ihastustani niin kauan sekoamatta? Mutta tosiaan, ei hajuakaan, mitä minä aion tämän asian kanssa tehdä. Toisaalta, ihastus varmaan laantuu tässä kohtapuoliin, kun en enää näe tyyppiä niin usein. Enkä varmaankaan syksyllä mene tuohon harrastajaporukkaan, joten emme tule tapaamaan juuri koskaan. Ainakaan säännöllisesti. Ainakaan ilman omaa aktiivisuuttani. Ja minä olen sellaisessa todella huono.

 

Olen aivan surkea tekemään aloitteita ihmisille, minkäänlaisia aloitteita. Tämän kaltaisista aloitteista puhumattakaan.

 

Käytin tänään aikaani lueskelemalla nettikeskusteluja, joissa puhuttiin kavereihin ihastumisesta. Yksi helpottava tekijä tässä nyt on se, ettei kumpikaan seurustele. Eli teoriassa… Mutta ei se tee asiasta mitenkään helppoa. Ei minulla ole hajuakaan, mitä se mies minusta ajattelee. Tuskin samaa kuin minä hänestä. JA olisi vaan helpompaa, jos se (tai minä) seurustelisi, niin voisin kieltää koko jutun harkitsemisenkin itseltäni.

 

Kauheaa on kateus, joka iskee, kun harrastajaporukassa muut saavat häneltä enemmän huomiota kuin minä. Ja kateus, joka iskee, kun tajuan yhden toisen porukassamme tuntevan miehen paremmin kuin minä, tuntevan miehen lapset ja viettäneen heidän kaikkien kanssa aikaa vapaa-ajalla. Miten minä pääsen sellaiseen asemaan? Miten minä syventäisin tuttavuuttamme edes jotenkin? En minä osaa! Ei minulla ole kuin yksi oikea ystävä, koska en osaa luoda sellaisia suhteita.

 

Eilen oli harrastajaporukallamme kauden päättävä illanvietto. Harkitsin käyttäväni humalatilaa jollain tavalla hyväkseni lähentymisessä. Mutta ei, en minä pystynyt sellaiseen. Eivät ne estot siitä alkoholin myötä hirveästi poistuneet. Tai no joo, sen veran, että kerroin useammallekin ihmiselle ongelmallisesta tilanteestani kotona, etten haluaisi mennä sinne.

 

Eilen illalla (viime yönä) ahdistus kotiin menemisestä oli jotenkin todella suuri. En olisi yhtään halunnut. Olisin mieluummin jatkanut iltaa sillä porukalla, vaikka koko yön. Mutta kaikki rupesivat lähtemään, niin eipä siinä yksinkään voinut jäädä enää iltaa istumaan. Olin kateellinen ryhmämme vetäjälle, koska hän asuu tämän miehen kanssa aavistuksen samalla suunnalla ja he lähtivät samalla taksilla.

 

Olen niin säälittävä. Katson hieman liian usein, onko tyyppi Facebookissa online. Kun FB-chat-viesti kilahtaa, sydämeni pomppaa.

 

Enkä varmaan näe häntä kohta piiiiiitkään aikaan. Ensi viikolla vielä pari kertaa tämän harrastuksen merkeissä, mutta sitten en. Toki aina silloin tällöin, koska ei harrastus ainoa yhdistävä side ole. Mutta ei ne muut siteet ole kovinkaan pysyviä.

 

Miksi ihastuminen on näin tuskaisaa? Mitä helvettiä minä teen?