Eronjälkeistä yhteisasumista on nyt kestänyt kohta kaksi kuukautta. Välillä paremmin, välillä huonommin. Tällä viikolla saimme vihdoin siirreltyä huonekaujakin vähän enemmän. Nyt minulla on samassa huoneessa sekä sänky että työpöytä. Vielä kirjahylly pitäisi siirtää, mutta siellä nyt ei mitään kovin jokapäiväistä tavaraa olekaan.

 

Ihan riitojakin olemme tässä saaneet aikaan. JA onnistuneet loukkaamaan toisiamme, puolin ja toisin. Sellaista, mitä seurusteluaikana ei oikeasti tapahtunut koskaan. Minua myös kummastuttaa suorastaan, ettei minua kiinnosta se ihminen enää millään muotoa, ei tippaakaan. Jonnekin se kaikki kiinnostus on tässä vuosien varrella karissut.

 

Tarkoitus olisi myös muuttaa erilleen hetimmiten, kun vaan löydän jostain kämpän. Ex-mies sanoi, että hänellä kyllä asunto on tiedossa ja hätätapauksessa jonkin aikaa voi vanhemmillaankin asua, joten hänen tilannetta minun ei kannata pohtia. Ei siis auta muuta kuin etsiä se uusi koti. En jaksaisi sitä rumbaa taas. Olen asunut vajaat viisi vuotta Helsingissä, neljässä eri osoitteessa. Kohta saan jo sen viidennen. Enkä edes ehdi ikinä asuntonäyttöihin ja taatusti näytöt on täynnä halukkaita niin, että ilman näyttöön menoa on mahdotonta saada kämppää. Pitänee valtuuttaa joku muu juoksemaan asuntonäyttöjä puolestani.

 

Tapasin sen tyypin, jonka kassa viestittelin silloin kuukausi sitten. Eipä sytyttänyt enää. Ihan jees tyyppi jossain määrin, mutta ei kyllä yhtään mitään sen enempää. Ilmeisesti melko samat fiilikset siellä päässä, koska hänkään ei ole kirjoittanut tapaamisemme jälkeen.

 

Sen sijaan… Huomaan taas, että jotenkin kummasti ne minua vanhemmat miehet vetävät puoleensa. huomattavasti vanhemmat. Tajusin samalla, että aika moni niistä, joihin olen jossain määrin ihastunut elämäni aikana, on ollut sellaisia sanavalmiita huuliveikkoja, jotka heittävät todella älytöntä läppää jatkuvasti. Jotenkin olen sellaisten kanssa nopeasti samalla aaltopituudella. Ex-mies ei ole vähimmässäkään määrin sellainen. Mutta taas olen löytänyt yhden, huoh. Olen tuntenut sen tyypin vuosia. Viime syksystä yhteisen harrastuksen myötä tutustunut enemmän ja nyt yhtäkkiä kiinnostunut ihmisestä. Tänään jo yksi kysyi ”onko teillä jotain?” Onnistuin hoitamaan tilanteen toivottavasti riittävän näppärästi.

 

En aio tehdä mitään. Tai siis… Voinen käyttäytyä niin, että kiinnostukseni saattaa pystyä päättelemään, mutta mitään aloitteen kaltaistakaan en aio tehdä. Monestakaan syystä. Ensinäkin nyt on ihan liian pienet piirit. Toiseksi ikäero. Nyt se ei mikään aivan mahdoton ole (tosi iso kuitenkin), mutta ei. JA kolmanneksi hänellä on lapsi, joka on saman ikäinen kuin minun (ei-biologinen) pikkusisko. Joten olen ainakin melkein nätisti.

 

Näissä sanavalmiissa huuliveikoissa on toki se huono puoli, että niitä on äärimmäisen vaikea lukea. Ikään kuin muutenkaan olisin mikään erityisen hyvä lukemaan ihmisiä.

 

Kaipa minä vielä joskus tapaan jonkun, jonka kanssa kiinnostus on molemminpuoleista.