Tiedä sitten, uskoisiko tänään perinteiseen versioon sanonnasta (ei koko kesänä) vai uudistettuun (jono juhannuksena). Perjantaina eräs miespuolinen kaveri sanoi, että tuskin olen kauaa yksin. Se oli miehinen mielipide asiasta, mutta enpä tiedä. Todennäköisemmin olen lopun ikäni enimmäkseni yksin, kuten lukiossa kirjoittamassani elämäkerrassa. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten minä osaa tutustua uusiin ihmisiin sellaista arkipäivästä läpänheittotasoa syvemmälti. Eikä kovin monen vanhankaan tuttavuuden kanssa se tuttavuuden aste ole sitä syvempi.

 

Minä sain asunnon. Muutan siis ensi kuussa. Odotan sitä innolla. Valitettavasti heinäkuun on kaksi kämppää ja pitäisi sen uuden asunnon takuuvuokra maksaa ja… Taidan köyhäillä jonkin aikaa. Uusi on aika pieni, söpö kaksio. Ja tähän se kaverimies sanoi, että ”sä tuskin asut kovin pitkään yksin”. Pah.

 

Haluan totisesti jo muuttaa täältä. Onneksi enää vajaa kuukausi yhteisasumista. Viime yönä töistä tullessaan ex-mies oli roudannut kaikki tavarani (treenikassin, repun, parit kengät ja vähän muutakin) eteisestä huoneeni oven taakse. Kun sitten yöllä hiipparoin hänen huoneensa läpi keittiöön syömään jätskiä (en saanut unta), toki kompastuin yllättäen ilmestyneeseen tavarakasaan. Enkä tajua, miksi ex-mies teki niin. Ilmeisesti häntä vaan ärsytti epäjärjestyksessä lojuvat tavarani eteisessä, kun hänen hienot ja kalliit kenkänsä taas ovat siistissä rivissä. No, minä kannoin treenikassini ja parit kengät takaisin eteiseen. Ne tavarat, jotka olin eilen väsyneenä kotiin tullessani vain tipauttanut siihen eteisen lattialle, ovat tällä hetkellä edelleen ex-miehen huoneen lattialla. Hah. kosto se on pienikin kosto… No ei. Aion oikeasti laittaa nekin johonkin vähän järkevämpään paikkaan tässä, kunhan jaksan.

 

Olen säilyttänyt kaikkia tosi kummallisia asioita vuosien varrelta. Tämän muuton yhteydessä taidan oikeasti heittää tavaroita pois edellisiä muuttoja rankemmalla kädellä. Mitä hittoa minä esimerkiksi teen jollain vanhalla lompakolla? Okei, se on kyllä ehjä, mutta ihantyperä, enkä todellakaan aio käyttää sitä. Tai mitä minä teen jollain repulla, joka ei oikeastaan enää ole ehjä ja joka on vaan lojunut kaapissaviimeiset neljä vuotta?

 

Kesäisin jotenkin tajuan äärrimmäisen selvästi sen, miten vähän minulla oikeasti onkaan sosiaalisia suhteita. Tajuan sen siitä, ettei enää ole säännöllisiä aktiviteetteja, joissa näkisi porukkaa. Ei ole luentoja eikä harrastysryhmiä. Kesäsuunnitelmiini kuuluu vain urheilua, eikä se tarkoita muiden kuin valmentajan näkemistä. Muilla ihmisillä on mökkireissuja ja piknikkejä ja illanviettoja ja grillijuhlia ja… Kaikkea. Minulla ei ole mitään enkä taida tavata kovinkaan montaa eri ihmistä. Lähinnä ystävätärtä. Hänelläkin on sitten töitä ja mökkireissuja ja juhlia ja... Olisi edes niitä töitä, mutta ei.

 

Ja kuten olen jo todennut, en oikeasti osaa luoda ihmisiin suhteita enkä oikein osaa ehdottaa kenellekään mitään. Yksi kaveripariskunta on, jonka kanssa voisin kyllä kovasti koettaa tehdä enemmänkin asioita. Perjantaina olimme ystävättären kanssa siellä. Siitäkin saan taas kiittää lähinnä ystävätärtä. Tai no, oikeastaan hän ehdotti parin muun tyypin luokse menemistä, mutta he eivät vastanneet puhelimeen, ja minä ehdotin tätä pariskuntaa.

 

Ja siitä miehestä, johon olen nyt silmäni iskenyt… Pitäisi varmaan keksiä hänelle joku hieno koodinimi. Olkoon vaikka Rambo. Hah. Ei ehkä millään tavoin kuvaava. Mutta en jotenkin osaa olla ajattelematta häntä. Teen tikusta asiaa, jotta voisin aloittaa keskustelun FB chatissa. Olen todella nolo. Eilen näin hänet todennäköisesti viimeistä kertaa livenä pitkään aikaan. Enkä osaa tulkita häntä yhtään! Se on ärsyttävää. Näen hänestä unta ja uneksin myös hereillä ollessani. Pitäisi varmaan vaan unohtaa koko tyyppi.

 

Toisaalta unien näkeminen on jotenkin selkeyttänyt itselleni sitä, mitä minä siinä ihmisessä näen. Samalla olen tajunnut yhdistäviä tekijöitä monen muun ihastukseni (vanhemman miehen) välillä. Mutta koska minä en osaa enkä uskalla tehdä mitään, niin aivan helvetin sama. Kuitenkin haluaisin tutustua häneen enemmän, ihan kaverinakin.

 

Tästä kaikesta ihastumispaskasta ja yksinäisyydestä valittamisesta voisi varmaan ajatella, etten osaa olla yksin. En ehkä osaakaan. Vaikka oikeasti tällä hetkellä lähinnä nautin päättyneestä parisuhteestani ja siitä, ettei minun oikeasti tarvitse roikkua siinä ihmissuhteessa enää. Tajuan koko ajan vaan paremmin, että se suhde olisi kannattanut lopettaa jo aikaa sitten.

 

Uskon, että yksin oleminen tekee minulle ihan hyvääkin. Toisaalta pelkään vähän sitä, että sitten sulkeudun vaan enemmän ja enemmän, enkä koskaan pysty luottamaan kunnolla toiseen ihmiseen ja olemaan avnoin. En tähänkään asti ole kovin hyvin osannut, niin miksi se taito siitä paranisi yksin ollessa, kun ei ole edes ketään, jolle jakaa elämäänsä? Mutta kai se menee niin, että täytyy osata rakastaa itseään ja huolehtia itsestään, ennen kuin kunnolla kykenee parisuhteeseen.

 

Elämää opetellessa.