Puhuimme täänään stävättären kanssa tutustumisesta ja sen vaikeudesta. Tai lähinnä siitä, että minun on vaikea tutustua ihmisiin, hänellä siinä ei oikein ole ongelmia. Puhuimme myös siitä, etten ole kovin hyvä lukemaan ihmisiä. Hän totesi kyllä huomanneensa tämän piirteen minussa. Hän on taas sitten äärimmäisen hyvä lukemaan ihmisiä ja tulkitsemaan niiden tunteita ja ajatuksia. Toisaalta minusta kyllä toisinaan tuntuu, että hän vähän tulkitsee liikaakin, eikä ihmiset oikeasti ajattele ihan niin, miten hän kuvittelee.

 

Mutta keskustelumme auttoi minua ehkä hahmottamaan joitain asioita paremmin kuin ennen. En sano, että olisin oppinut jotain täysin uutta itsestäni, sillä en oppinut. Kyllä minä olen tainnut sen kaiken tietää jo, mutta nyt ehkä näen joitain asioita hieman paremmin.

 

Ystävätär kertoi, millaisia ihmisiä hän koettaa lähestyä porukassa ja millaisiin ihmisiin ja millaisiin piirteisiin heissä kiinnittää huomiota. Hänen puolellaan on se äärimmäisen hyvä kyky lukea toisia. Minulta se taito puuttuu.

 

Minä olen ihan hyvä hankkimaan pintapuolisia tuttavuuksia. Facebookissa minulla on lukuisia kavereita ja kerään paljon tykkäyksiä. Mutta oikeasti läheisiä ihmisiä ei ole kuin kaksi. Olen taatusti monelle sellainen ihan kiva tuttavuus, jonka kanssa voi välillä viettää aikaa ja heittää läppää ja puhua jostain kuulumisista, mutten sen enempää. Eikä käytännössä kukaan ole minulle sen enempää. Tai on, itse asiassa yllättävän monikin. Tai siis lähinnä haluaisin, että he olisivat minulle jotain muutakin, mutta oikeasti eivät olekaan.

 

Minä en osaa avautua ihmisille. Joskus lukioporukassakin, kun keskustelu siirtyi syvällisemmälle tasolle, minä vaikenin ja löin jarrut pohjaan. Seurasin muiden keskustelua, mutten sanonut juuri mitään. Enpä siis rehellisesti sanottuna ihmettele, miksi niin moni on jäänyt minulle vain etäisiksi kavereiksi, joiden kanssa en sen kummemmin vietä aikaa.

 

Mutta se ei ole helppoa!

 

Mitä minä oikeastaan pelkään? Ei aavistustakaan. En vaan pysty avaamaan itseäni ihmisille. olen niin iloinen siitä, että minulla on edes Ystävätär. Ja puhelinmies (parempaakaan nimitystä en hänelle nyt keksi), joka on oikeasti nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa siihen, että on tutustunut minuun. Kiitin häntä tänään siitä. Kovin moni ei jaksa, koska minä olen tällainen. Tulee seinä vastaan.

 

Mietin, jäisikö minulle ketään, jos syystä tai toisesta menettäisin Ystävättäreni elämästäni. Eipä oikeastaan. Tai on sitten se puhelinmies, mutta hän on kuitenkin aika kaukana, eikä samalla tavalla jaa arkisia juttuja kanssani kuin ystävätär.

 

Minun pitää oppia olla avoimempi. Pitää tehdä töitä saadakseni ihmisiä ympärilleni. olenhan minä sen tiennyt pitkään ja joskus jaksan hetken yrittäää, mutta kuitenkin se sitten tyssää johonkin se yrittäminenkin. Tuntuu siltä, että muut eivät jaksa yrittää kanssani. Olen kai todella vaikea tyyppi. Arkista kanssakäymistä jaksetaan, jutellaan niitä näitä ja ollaan hyvänpäiväntuttuja, muttei sen enempää.

 

Mutta en kai minä voi mennä myöskään heti avautumaan siitä, miten yksinäinen olen? En halua, että ihmiset olisivat kanssani säälistä. Enkä varmaan voi myöskään mennä sanomaan, että ”hei, haluisin tutustua suhun, mutten oikein osaa, joten viitsisitkö käyttää kanssani aikaa ja nähdä vaivaa, jotta siitä tulisi jotain.” Ei kai sellaista vaan voi mennä sanomaan.

 

Ehkä siksi haluan tunkea itseni harrastajaporukoihin, että minulla olisi edes illuusio sosiaalisesta elämästä.

 

Päätin, että soitan huomenna yhdelle ihmiselle, joka on ollut elämässäni yhdessä vaiheessa todella tärkeä ja sellainen, jolle olen jopa voinut avautua. Sekin on niin kummallista. Olimme viikon samassa paikassa ja sen jälkeen soittelimme päivittäin. Niin, että kaipa minä toisinaan onnistun tutustua ihmisiin nopeastikin. Tosin taisin olla hänen elämässään siinä vaiheessa tarpeellinen vertaistuki.

 

Juttelin yhden tällä hetkellä vaihto-oppilaana olevan kaverini kanssa FB-chatissa aika pitkään. On kivaa, että hän palaa ihan kohta Suomeen. Voisi sitäkin ihmissuhdetta koettaa elvyttää.