Lähdin noin tunti sitten Ystävättären tupareista. Siellä oli ihan mukavaa ja rento meininki, vaikka aluksi tuntui tosi oudolta yhtäkkiä tulla bileisiin, joissa on jo kämppä täynnä porukkaa. Menen tuollaisiin paikkohin mieluummin ensimmäisten joukossa, niin jotenkin saa paremmin orjentoiduttua tilaan. Nyt en ollut ajoissa paikalla. Muutenkin siinä aluksi oli jokseenkin ulkopuolinen ja kumman irrallinen olo. Koska Ystävätär muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, bileissä oli paljon jengiä, jota en tuntenut. Enkä kyllä tutustunutkaan. Kun paikalle tuli muita kavereitani, tilanne helpottui.

                             Kotiin kävellessäni kuitenkin iski taas jonkinlainen yksinäisyys. Vähän välillä mietin, että ehkä minuun on iskostunut vaan hyvin syvälle sellainen yksinäisen identiteetti, etten oikein edes osaa päästää siitä irti. Oikeastihan minulla on asiat ihan hyvin: on todella läheinen Ystävätär ja jonkin verran kavereita. Pidän yhteyttä veljiini ja näin. En enää pelkää niin pahasti sosiaalisia tilanteita kuin ennen (paitsi ehkä joskus). Mitä tämän kaiken hyvän rinnalla merkitsee se, ettei massaluennolla kukaan tahdo pohtia kysymyksiä minun kanssani tai kukaan muu kuin Ystävätär ota yhteyttä. No joo, merkitsee nekin.

Huomenna on uuden barokkiorkesterin ensimmäiset harjoitukset. Saa nähdä, mitähän siitäkin tulee. Kun tuolla bileissä sanoin, että huomenna minulla on illalla orkesteritreenit, yksi kaveri veikkasi (ennen kuin ehdin sanoa, mitä minulla on), että ”treffit”. Olisikin. Kyllä minä sellaistakin läheisyyttä kaipaan taas elämääni. Olen vaan viime aikoina – kuten aina ennenkin – ihastunut ihan vääriin tyyppeihin. Viimeisimmästä en edes ole kirjoittanut täällä, koska se on niin mahdottomuus. Orkesteritreeneiissä tapaan hänetkin. Tosin viimeksi, kun näin hänet, mietin, että ihan on kyllä turhaa ihastunukseni. Kai joskus löytyy joku vähän sopivampi. Mutta rehellisesti sanoen, tuskin minä enää ikinä öydän aprisuhdetta, koska en osaa ilmaista ihastustani enkä tehdä asialle mitään. Joten ihan helvetin sama. Yksin sitä ollaa kuitenkin, vaikka ihastuisinkin johonkuhun, joka olisi teoriassa mahdollinen (mielellään vähän nuorempi kuin isäni :P ).

Mutta siitä olen kyllä elämässäni oikeasti iloinen, että taisin saada viime kesänä uuden ystävän. Onhan hänkin varmaan melkein äitini ikäinen, mutta mitä siitä.