Olen aika varma, että minulla on ADD. Kooderi on asiasta ihan yhtä vakuuttunut kuin minä. Tämän asian havaitseminen on ehkä mullistavinta, mitä elämässäni on ikinä tapahtunut. Se selittää niin paljon.

 

Keksin ADD-asian maanantaina. Sen jälkeen en ole osannut juuri muuta ajatella kuin sitä. Olen googlannut ADD-oireita ja kuvauksia ja kaikkea mahdollista asiaan liittyvää. Olen pohtinut itseäni ja elämääni ja toimintaani suorastaan melkein kyllästymiseen asti. 

 

Miksi sitten luulen, että minulla on ADD? Ensimmäinen kuvaus, jota aiheesta luin, oli jo mullistava. Tekstissä puhuttiin ADD:sta nuorella, mutta pätee kyllä minuunkin. Tässä otteita omien kommenttieni kera:

 

"ADD:stä kärsivä potee keskittymisvaikeuksia ja tarkkaavuuden säätelyn ongelmia." 

Kyllä. Usein on vaikea keskittyä ja vaikka olenkin kehittänyt sitä helpottavia keinoja (kuten neulominen luennoilla), ei keskittyminen ole ei-kiinnostaviin asioihin helppoa oikein missään tilanteissa. Ajatukset harhailee ja tajuan kuulleeni esimerkiksi luennoijan puheesta vain puolet lauseesta, yritän kuunnella taas paremmin ja kohta en taaskaan tiedä, mistä edes puhutaan.

 

"Hänen on vaikea aloittaa toiminta, etenkin, jos tekeminen ei ole mieluista. Hän hidastelee. Tekemisiä on vaikea suunnitella ja viedä johdonmukaisesti eteenpäin. Ajatus karkaa ja työskentely muuttuu poukkoilevaksi. Tehtävistä ei tule valmista tai ne valmistuvat viime hetkillä. Muisti pätkii. On vaikea muodostaa rutiineja. Tämä kaikki haittaa tietysti toimintakykyä ja esimerkiksi koulu- ja työtehtävistä selviämistä." 

Vaikea aloittaa toiminta, todellakin. Pari vuotta sitten nykyisen pääaineen opintoja aloittaessani hämmästyin päivittäin, koska tein kotitehtäviä. Se oli ehkä ensimmäinen kerta elämässäni, kun sain ylipäänsä aloitettua tehtävien tekemisen helposti ja kaiken kukkuraksi vielä tehtyä ne loppuun. "Tehtävistä ei tule valmista tai ne valmistuvat viime hetkellä." Ilman deadlinea en saa oikein mitään aikaan ja niidenkin kanssa voi jäädä tekemättä. Olen esimerkiksi istunut kaksi kertaa yhden kurssin, jolla piti kirjoittaa kaksi vähän pidempää esseetä. Kummallakaan kerralla en saanut kurssisuoritusta, kun ei vaan pystynyt.

 

"Muisti pätkii. On vaikea muodostaa rutiineja." Olen ehkä vähiten rutiineihminen jonka tiedän. Ei minulla ole käytännössä mitään rutiineja. No ok, hampaat saan pestyä, mutta se onkin varmaan ainut rutiini. Ja kyllä, muisti pätkii, vaikka haluankin ajatella, että minulla on ihan hyvä muisti.

 

"ADD-oireinen nuori häiriintyy herkästi ulkoisista ärsykkeistä ja toiminta keskeytyy, kun jotakin muuta tulee mieleen. ADD ei tarkoita kuitenkaan sitä, että nuori ei kykene keskittymään mihinkään. Päinvastoin. ADD:stä kärsivä nuori voi sulkea ulkomaailman ympäriltään kokonaan, kun on tekemässä jotakin, minkä kokee mieluisana tai kiinnostavana." 

Häiriinnyn ulkoisista ärsykkeistä, juu, mutta ihan yhtä hyvin ne voi olla sisäisiä. Siksi vaikkapa kirjastossa opiskelu on hankalaa, kun ulkoisia häiriöitä on kuitenkin melko paljon. Kotonakaan ei ole välttämättä sen helpompaa, koska sisäisiäkin ärsykkeitä löytyy ja mieleen tulee jotain muuta. Mutta kiinnostavien asioiden kohdalla saavutan melko helposti flow-tilan, enkä sitten häiriinnykään mistään. Saatan neuloa, ommella tai tehdä jotain muuta superkiinnostavaa ongelmitta vaikka 12 tuntia putkeen.

 

"Usein ADD:hen liittyy uniongelmat. Unirytmi on siirtynyt myöhäisempään kellonaikaan ja nukahtamisongelmat ovat tavallisia. Tämä taas aiheuttaa päivällä väsymystä, mikä tuo omat lisämurheensa koulunkäyntiin tai työssä selviämiseen."

Uniongelmat on toinen nimeni. Tai ei ehkä enää, koska melatoniini auttaa minua nukkumaan, mutta toisinaan silti edelleen. Tiedä sitten johtuuko ne enemmän mahdollisesta ADD:sta vai muusta, mutta tämäkin vaikeus löytyy.

 

Toisaalta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että olen liiotellut tätä mielessäni eikä minussa mitään vikaa olekaan. Olen vaan laiska ja huono motivoimaan itseäni, kuten olen kaikki vuodet elämässäni oppinut. Tänään olin huono motivoimaan itseni lähtemään luennolle, vaikkei lähtemättömyyteen sinänsä ollut edes mitään syytä. Ei vaan tehnyt mieli.

 

Kuukauden päästä on YTHS:llä varattu aika, jossa puidaan tätä ADD-asiaa. Vasta sairaanhoitajan kanssa, eli saapa nähdä, meneekö homma siitä edes eteenpäin. Saisi luvan mennä. Harkitsin yksityistä psykiatria, mutta yksi käyti maksaisi sen reiltu 200, ja tuskin tätä hommaa yhdessä tunnissa täysin selvitetään. Haluaisin vaan asian äkkiä hoidettua.

 

Siitäkin, etten ole kirjoittanut tänne taas aikoihin oikeasti mitään huomaa, että minulla on kaikki hyvin. Oikein hyvin.

 

Kohta on vuosi siitä, kun tapasimme Kooderin kanssa ensimmäisen kerran livenä. Ensimmäisestä tapaamisesta lähti suhteemme aika nopealla vauhdilla eteenpäin. Nythän tilanne on se, että kuun alussa muutimme yhteiseen kotiin. Paperilla ei tosin ole yhteinen, ihan vain Kooderin oma. Oikeasti oma. Kooderi osti siis isomman asunnon, jotta voimme muuttaa yhteen. 

 

Toisinaan on edelleen kummallista, miten olen onnistunut löytämään tuollaisen tyypin kuin Kooderi. Miten minä olen onnistunut löytämään ihmisen, jonka kanssa haluan todellakin jakaa elämäni, jonka kanssa voin olla oma itseni kaikkine omituisuuksineni. Olen löytänyt ja voin olla siitä ikuisesti kiitollinen. 

 

Kooderin kanssa niin moni asia on eri tavalla kuin ex-miehen kanssa oli. Paremmin. Olemme läheisempiä sekä henkisesti että fyysisesti. Kooderi arvostaa minua ja tuo sen ilmi (kuten myös). Olemme oikeasti tiimi, yhteisiä tavaroita myöten. 

 

Meillä on ihana sohva. Kotoisa koti noin muutenkin, vaikka vielä joitain huonekaluja puuttuu.

 

Olemme Kooderin kanssa molemmat suht huonoja nukkumaan vierekäin. Kooderi vielä huonompi. Sen lisäksi hän tarvitsee nukkumiseensa noin muutoinkin enemmän tilaa. Ennen yhteistä kotiamme ja uutta sänkyä nukuimme Kooderin luona yleensä niin, että jompi kumpi (usein minä) meni nukkumaan patjalle lattialle. Nyt uuteen asuntoon muuttaessa Kooderi toi mukanaan myös vanhan sänkynsä sillä ajatuksella, että jos uusi ei olekaan riittävän leveä siihen, että pystyisimme oikeasti nukkumaan vieretysten ihan koko yön. Ensimmäisen yön jälkeen Kooderi totesi, että taitaa laittaa vanhan sänkynsä myyntiin. Se on minulle jotenkin erityisen tärkeä asia: hän oikeasti hankkiutuu eroon toisesta sängystä ja meillä ihan oikeasti on sitten vain yksi sänky täällä, molemmat nukumme samassa. Se on tärkeää. Yllättävän tärkeää.

 

viikonloppuna tätini sanoi erikseen sekä minulle että Kooderille, että on hienoa, kun olemme löytäneet toisemme. Olen niin samaa mieltä. <3

Testaan nyt, saanko lynxillä julkaistua tänne tekstin. Ei tällä sen kummempaa merkitystä. Ehkä taas joskus tulen kirjoittamaan kunnolla tnne.

Hoh. Rytinällä on suhde edennyt sitten viime kirjoituksen. Nykyään Kooderi ajattelee, että voisin olla sellainen loppuelämän ihminen. Ennen hän ei edes uskonut, että sellaista voisi löytyä, koska hän on mitä on. Olemme puhuneet yhteen muuttamisesta, nyt jopa vähän katselleet asuntoja, kun tunnun puoliksi asuvan Kooderilla jo valmiiksi. Vähän isompi asunto pitäisi kuitenkin hankkia.

 

Vaikka enimmäkseen yhteiselomme on nyt ollut todella helppoa ja ongelmatonta, on meillä pieniä ristiriitojakin sentään ilmennyt, mikä minusta on erittäin hyvä. Mietinkin jo vähän, voiko tämä vaan olla näin helppoa. Lähinnä ollaan siis havaittu toisistamme toiminta-, kommunikointi- ja ajattelueroja, jotka ovat ratkenneet ihan vaan niistä puhumalla ja sillä, että tiedostamme niiden olemassaolon. Minusta on hyvä, että olemme osanneet puhua sellaisista asioista rakentavasti (ex-miehen kanssa... juu ei). Lupaa hyvää sille, että oikeasti kykenemme elämään toistemme kanssa.

 

Minusta tuntuu, että vaikka Kooderi kannustaakin minua kaikkeen hullutukseen ja höpsöilyyn ja sellaiseen "lapselliseen", samalla hän on saanut minut aikuistumaan. Tämä tuli mieleeni, kun puhuin eilen Puhelinmiehen kanssa melkein pari tuntia. Tuntui lähinnä siltä, että ero minun ja Puhelinmiehen välillä on kasvanut, että hän puhui asioista liian jotenkin... En tiedä. Yksinkertaisella tasolla. Jotain. Ehkä oikeasti myös tulevaisuuden suunnittelu Kooderin kanssa on vaikuttanut aikuistavasti. Vaikka minä olenkin asunut jo kerran toisen kanssa yhdessä, se oli ihan eri juttu. Se oli niin teinisuhde kuitenkin. Ei me Ex-miehen kanssa ikinä oltu kunnolla pari, sellainen tiimi. Enkä minä halunnutkaan.

 

Vietän joulun Kooderin vanhemmilla. Hassua. En ole ennen viettänyt joulua näkemättä perheenjäsiäni, mutta eipä se nyt niin iso juttu sinänsä ole. Hassuinta ehkä on, etten ole tavannut enkä varmaan tule tapaamaan Kooderin vanhempia ennen kuin menen niille joulunviettoon. Paljon uusia ihmisiä ja silleen.

 

Minä olen niin huono pitämään salaisuuksia, siis jos on joku yllätys tms, että tekee tiukkaa suunnitella Kooderille joululahjaa. Tai suunnitellut jo olenkin, mutta varmana menen vielä paljastamaan sen sille... Nääh. Enkä. Hieno tulee.

Eilen alkoi uuden pääaineeni opinnot. Tai siis orientaatioviikko nyt on meneillään, kurssit alkaa vasta ensi viikolla. Siinä illalla sitten vähemmän mukavasti iski vanha ahdistusmörkö liittyen englannin opiskeluun. Pillitin puolet illasta. Olen tehnyt ”virkamiesenglannin” jo edellisen pääaineen yhteydessä, mutta nytpä uudessa aineessa onkin yksi pakollinen kurssi, johon englanti on näppärästi sulautettu. Kurssi tehdään niin, että puolet siitä opiskellaan englanniksi (ja siihen sisältyy suullisia (hyi) ja kirjallisia harjoituksia) ja puolet suomeksi. Sen aiemman enkun kurssini sain lähinnä suoritettua sen ajatuksen voimalla, ettei enää ikinä tarvitse käydä englannin kurssilla. Nyt sitten ilmeisesti täytyykin. Tai laitoin minä kurssin vastuuhenkilölle viestiä, että hei, voisko tämän tehdä jotenkin muuten, kun ahdistaa.

 

Kesällä ajattelin, että kivaa nyt mennä oikeasti pääaineopiskelijaksi aineeseen, joka motivoi ja josta varmasti löydän samanhenkisiä tyyppejä. Olin innoissani ajatuksesta tutustua uusiin ihmisiin. Nyt, kun minulla on Kooderi, tarve uusille ihmisille onkin paljon pienempi. Muutenkin olen vähän tainnut laiminlyödä kavereitani, kun olen vaan Kooderin kanssa ja kerron sille kaikki kuulumiseni.

 

Pieni ääni takaraivossani on alkanut nyt jo varoitella, että ehkä Kooderi kyllästyykin pian. Tai lähinnä ehkä hän rasittuu pian siitä, että joutuu vammani takia olemaan minulle avuksi usein. Olen toisaalta tietoisestikin (ainakin vielä) ollut käyttämättä häntä suuremmin apuna, vaikka hän on joihinkin juttuihin sanonut, että mielellään auttaa. Eikä pientä ääntä takaraivossa hiljennä ainakaan se tieto, ettei Kooderilla ole aiemminkaan ollut juuri puolta vuotta pidempiä suhteita. Onneksi se ääni on kuitenkin tosiaan hyvin pieni.

 

Viikonloppuna mennään Kooderin kanssa vuokramökille. Marraskuussa mennään viikoksi etelään. Jos sen jälkeen suhteemme on vielä kasassa, niin sitten ei ole enää juuri pelättävää. Kysyinkin häneltä, että               haluaako hän ihan oikeasti lähteä minun kanssani reissuun, kun joutuu olemaan paljon apuna ja kaikki puhuminekin on lähinnä hänen vastuullaan, kun en minä sitä englantia osaa. Haluaa.

 

Mitähän tässä taas muuta sanoisi. Kooderi on kyllä parantanut elämänlaatuani, jossa ei edes ollut suuremmin valittamista.