Inhoan itkemistä.
 
Haluaisin osata itkeä, sillä tiedän, että se helpottaa oloa. Sisääni on patoutunut niin monen vuoden kyynelet, että ne olisi pelottavaa päästää vapaaksi.
 
Se kai minua itkussa eniten pelottaa ja ahdistaa: tunteiden vapauttaminen. Avoimuus, avautuminen. Jos päästää itsensä niin auki, on helpompi tulla satutetuksi. Turvallisempaa siis pitää tietty välimatka itseensä – ja etenkin muihin.
 
En olisi osannut arvata itkeväni hautajaisissa. Mutta arkun äärellä, kukkia laskiessani ja kortin sanoja lukiessani ääni värisi, kyynelet tulivat silmiin ja möykky kuristi kurkkua.
 
En ollut varautunut nenäliinalla. Sain tädiltäni liinan, silloin ei enää itkettänyt. Pakotin itkun takaisin sisääni, suljin sen kannen alle.
 
Seurasin ahdistuneena toisten surua ja kyyneleitä. En ikinä pystyisi itkemään niin avoimesti, niin peittelemättömästi ja luonnollisesti kuin kummitätini. En, en usko niin.
 
Minulle tulee kiusaantunut olo itkusta, oli se sitten omaa tai toisten. Mutta hautajaispäivänä itketti, jatkuvasti.
 
Illalla kotona, väsyneenä ja nälkäisenä istuin vessassa ja pidättelin itkua. Kotimatka meni osin samoissa merkeissä. Hautajaiset sosiaalisena tapahtumana saivat mieleni niin täyteen ahdistusta ja surua itseni tähden ja kummisetäni tähdän ja kaikkien tähden, että itketti.
 
Sängyssä en enää voinut kyynelille mitään, vaikka tein kaikkeni. Minua ärsyttää itkeminen. Vituttaa suorastaan. Mutta mies vain makasi selkäni takana ja halasi, vaikkei edes tiennyt, mille itken. Ei tiennyt kaikkea. Kukaan ei tiedä.
 
Haluaisin oppia itkemään ja haluaisin oppia puhumaan.
 
Tunteja kestäneen kotimatkan aikana mietin, mitä tahdon kertoa miehelleni. Kävin päässäni läpi tilannetta ja sanoja, joita käyttäisin – uskalsin kuvitella itseni itkemään avoimesti mieheni nähden ja kertomaan tunteistani. Kotiin päästyäni en pystynyt enää siihen. Tai ehkä ei ollut tarvetta, kun tein sen jo mielessäni.
 
Mutta nyt mies on nähnyt minun itkevän muustakin syystä kuin kivusta tai pelästyksestä. Hän on äitini lisäksi ainut, ellei lasketa satunnaisia opiskelijoita lukion käytävällä, kun ahdistus kurssien suorittamisesta kasvoi liian suureksi. Hän on nähnyt minun vuodattavan kyyneliä, joita yritin pitää sisälläni. Mutta hän ei ole nähnyt minun itkevän vapaasti. Siihen en pysty, jos joku toinen on läsnä.
 
tiedän, että minun pitäisi puhua ja pitäisi saada apua joltakulta, mutten osaa. Tiedän, että vielä joskus tapan itseni.