Menimme kihloihin.
 
Kai se oli oikea ratkaisu. Ainakin se tuntui hyvältä. Varmistin myös, että mieheni tosissaan tiedostaa, mihin hän lupautuu. Siitä ei voi koskaan olla varma. Pakanaksi kasvatettuna hänellä on välillä ällistyttävän heikot tiedot mistään kristillisyyteen viittaavastakaan perinteestä.
 
Menimme kihloihin, muttemme edes vietä joulua yhdessä. Minä tulin viettämään joulua sisarusteni kanssa, mies ei halunnut tulla mukaan. Hän ei kuulemma tunne heitä riittävän hyiin. Saisi alkaa opetella tuntemaan. Ymmärrän kyllä oikeasti hänen syitään. Viime joulun hän jo vietti perheeni kanssa, eli ehkä hän myös tosissaan halusi olla oman perheensä kanssa välillä. Ja minä taas en haluaisi viettää joulua siellä… No, emme ole siis kumpikaan ihan sinut toistemme perheiden kanssa.
 
Minun oli tarkoitus kertoa itse kaikille perheenjäsenille kihlautumisestani, mutta en ehtinyt. Isälle kerroin ja yhdelle veljelle kerroin, sitten kerroin äidille ja kohta jo mummo soitti ja onnittelu. Vanhin veli taas onnitteli, vaikka samalla ilmaisi pettymyksensä, etten ollut kertonut hänelle. En ollut ehtinyt!
 
Ja kaikkien onnitellessa ja tiedostaessa, mitä kihlautuminen merkitsee, en taaskaan ole ihan varma. Tunnen itseni vielä pikkutytöksi ja liian nuorkesi tekemään näin suuria ratkaisua. Mutta te tuli jo tehtyä.
 
Mummoni sanoi puhelimessa jotain tähän suuntaan: ”Hienoa, että mies suhtautuu suhun vakavasti.” Minusta se oli loukkaavaa. Loukkaavaa minua ja miestäni kohtaan. tiedän mummon tarkoittavan hyvää, mutta silti en voinut olla kuulematta hänen äänestään ja sanoistaan aiempaa epäuskoa sitä kohtaan, että joku mies voisi suhtautua minuun vakavasti, pitää minua vakavana ehdokkaana puolisokseen. Eihän nyt kukaan vammaisen kanssa, hyvänen aika, ellei itse ole vammainen.
 
Se sama tunne vaivaa minua jatkuvasti, kun sukulaiset ovat kyselleet meistä ja suhteestamme. Se häiritsee ja vaivaa minua toisten puheissa. Tiedän, ettei siinä ole perää. Tiedän, että mies suhtautuu minuun vakavammin kuin kehenkään ennen minua. Minä itsehän meidän suhteessamme olen se ongelma.
 
Minun on vain elettävä tämän asian kanssa ja saatava mieheni tutustumaan sukuunii. Muuten ei tule mistään mitään.
 
Olemme kyllä yllättävän vähän ollut tekemisissä toistemme suvun kanssa. Kun mietin vanhinta veljeäni, hänen vaimonsa tällaisen seurusteluajan jälkeen oli kyllä jo kovin tuttu koko suvulle. Mitä lie tapahtunut… Sukujuhlia on toisaalta vähemmän, kun kaikkia lastensynttäreitä ei enää vietetä serkkujen ollessa jo sen verran vanhoja. Ja mieheni on ujo vieraassa seurassa.
 
Minä yritän opetella elämään sen ajatuksen kanssa, että olen morsian. Odotan vain niitä meidän kihlasormuksiamme.