Minulla on ollut tämän ”suuren parisuhteenhaku” –prosessin aikana tapana raportoida vähän jokaisesta liikahduksesta Ystävättärelle. Jossain vaiheessa tuntuu kuitenkin tulevan vastaan piste, kun kaikesta ei enää kerrotakaan: se, mikä ensin oli Ystävättärelle jakamisen arvoista, minuun liittyvää asiaa, muuttuukin vain minun ja toisen osapuolen väliseksi. Silloin ei enää kaikki kuulukaan Ystävättärelle. Enhän minäkään tiedä läheskään kaikkea hänen suhteestaan. Alusta tiesin paljon, nytkin tiedän paljon, mutta niinhän se menee, asiat eivät enää ole niin ”julkisia”.

Nyt tuntuu siltä, että tuo piste on ehkä jossain määrin tullut jo vastaan tämän uuden tuttavuuteni kanssa. Varmaan pitkälti siksi, että Ystävätär jossain määrin paheksuu suurta ikäeroa. Tai ei ehkä paheksu, mutta ei ainakaan ole kovin innoissaan asiasta.Vaikka Lause, joka minusta oli hykerryttävän ihana, oli Ystävättären tulkinnan mukaan ”vähän pelottava”.

olen viimeisen puolen vuoden aikana, tietysti ennenkin, tutustunut muutamaankin uuteen tyyppiin, joille vammani ei ole mikään ongelma, se on joka kerta aika hieno fiilis. Ehkä siksi, että elämässä tulee niin paljon enemmän vastaan niitä ihmisiä, joille vammaisuus on jossain määrin ongelma. Niin moni vaikka nettideittipalstoilla lopettaa keskustelun siihen, kun kuulevat vammastani. Mutta siis, vaikka näitä ”vamma ei ole ongelma” –ihmisiä onkin tullut vastaan ennenkin, tämä mies (pakko ruveta kutsumaan sitä jotenkin muuten... Olkoon Kooderi) tuntuu suhtautuvan siihen vielä harvinaisen luonnollisesti. Niinhän siihen pitäisikin suhtautua, niin suhtaudun minäkin. Vammani on osa minua ja that’s it. Kooderi tuntuu ajattelevan juuri niin. Yleensä, kun kerron ihmisille vammastani (tai livenä siitä ei tarvitse kertoakaan, sen verran päällepäin se näkyy…), seuraavaksi puhutaan piiiitkään vaan siitä, miten se elämääni vaikuttaa ja mitä se käytännössä tarkoittaa ja miten minä pystyn tekemään mitäkin. Näin aina. Livenä harvemmin välttämättä edes pääsen siitä vamma-keskustelusta eteenpäin. No, kun Kooderi kuuli vammastani, hän ei jäänyt yhtään siihen kiinni, vaan jatkoimme muista aiheista keskustelemista. Toki olemme puhuneet siitäkin aina, jos on ollut tarpeen ja se on tullut puheeksi, mutta ei mitenkään pakonomaisena ”käydäänpä tämä asia nyt kokonaan läpi” –juttuna. Se tuntuu todella hyvältä.

Kooderilla ei ole varsinaista kesälomaa, vaan hän ottaa yksittäisiä lomapäiviä, jos tulee jokin hyvä syy. Minä olen kuulemma oikein hyvä syy pitää keskellä viikkoa lomapäivä.