Tänään olen:

• tehnyt kuntopyörällä ”aamulenkin”, jonka piti olla puoli tuntia, mutta kyllästyin 10 minuutissa
• lukenut luentoa varten kaksi artikkelia (ja neljä sivua kolmannesta)
• pessyt vihdoin koneellisen pyykkiä
• lukenut yhden opintoihin liittyvän kirjan loppuun, aloittanut seuraavan
• jättänyt väliin sen luennon, jota varten luin aamulla artikkeleita
• syönyt liikaa karkkia.

 

Ahdistaa elämäni. Miksen mennyt luennolle? Miksi vaan lusmuilen kotona ne harvat päivät, kun olisi luentoja? Miksi helvetissä minä muka edes yritän opiskella, kun ei siitä tule mitään? Roikun vaan yliopistolla viemässä jonkun sellaisen paikan, jota kiinnostaisi. Tai eihän sillä enää olisi mitään vaikutusta kenenkään toisen opiskelupaikkaan, jos lopettaisin.

 

Minulla on neljä luentoa viikossa. Niilläkin käyminen näyttää olevan mahdottoman vaikeaa. En ole vielä kertaakaan onnistunut käymään jokaisella luennollani, vähintään yksi viikossa on jäänyt väliin. Maanantaina olin reipas ja olin molemmilla luennoillani. Saa nähdä, menenkö tänään iltapäivällä luennolle vai en. Ärsyttää. Ahdistaa.

 

En yksinkertaisesti ymmärrä, miten onnistun antamaan itsestäni aktiivisen ja reippaan kuvan. Minähän olen laiska surkimus.

 

Milloin minusta on tullut tällainen? Vai olenko ollut aina?

 

Hetken jaksan tehdä asioita, mutta sitten ei taas kiinnosta mikään, pätkääkään. Eikä kyse ole pelkästään kiinnostamisesta, koska en vaan jaksa ryhtyä mihinkään. Ehkä se johtuu pelkästään jostain ryhtymisen vaikeudesta, ihan vaan siitä, etten viitsi ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarttua toimeen. Välillä se on vaan sanoinkuvaamattoman vaikeaa.

 

Tekisi mieli vaan lukkiutua kotiin, olla pitämättä mitään yhteyttä keneenkään ja kadota.

 

Vai kaipaanko minä sittenkin taas vaan liikuntaa? Huoh. Jos endorfiinikoukkuni aiheuttaa näin pahoja vieroitusoireita, niin en ala. Etenkään, kun en omaehtoisesti jaksa vetää edes sitä puolen tunnin kuntopyörälenkkiä. Eikä karkitkaan auta.

 

Hittoon tämä elämä. Minusta ei ole mihinkään.