Olen hämmästynyt siitä, etten taas ole puoleentoista kuukauteen kirjoittanut mitään. En mitään kriisimme etenemisestä ja asioiden selvittelystä. En mitään mistään. Outoa.

 

Puhuminen auhttoi, johonkin. Meillä oli keskustelu, jonka aikana suhteemme oli päättyä. Ei päättynyt. Päätimme yrittää. Miksi, sitä olen kyllä kysynyt itseltäni. Välitänkö minä oikeasti miehestä vai enkö vaan halua satuttaa häntä? No, sama se, miksi, mutta tässä ollaan.

 

Välillä olen ollut hyvin tyytyväinen uuteen parisuhderauhaamme. Rauha nyt on ehkä huono sana, koska emme me sanottavasti riitele. Tasaisuus kuvaisi asiaa paremmin. Sellainen luotettavuus ja pysyvyyden tunne. Toisnaan mietin taas, onko tämä sitä, mitä minä haluan. Viihdynkö oikeasti tässä parisuhteessa ja koenko suhteemme riittävän tasa-arvoiseksi.

 

Tasa-arvoinen se ei ikinä tule täysin olemaan, se on selvä. johtuu minun vammastani. Mutta häiritseekö se – tai enemmänkin muut seikat – liiikaa? En koe meidän kovinkaan usein olevan ihan samalla aaltopituudella. Olemme hyviä täysin eri asioissa. Yleensä huomaan viihtyväni parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on edes kohtalaista matemaattista älykkyyttä (tuntuu julmalta sanoa näin), miehellä sitä ei ole juuri lainkaan. Hänelle monet asiat ovat vaikeita, joita minä pidän itsestäänselvyyksinä. Hänen kanssaan on äärimmäisen vaikea keskustella juuri mistään käytännöllisestä, jokapäiväisestä asiasta. Filosofiset ja esteettiset kysymykset ovat hänen alaansa. Vaikka minäkin olen ainakin ollut kohtalaisen kiinnostunut filosofiasta (johtuu varmaan eniten lukion huipusta filosofian opettajasta), en jaksa enkä kykene ajattelemaan sellaista koko ajan.

 

Hänellä on jyrkkiä mielipiteitä ja jyrkkä tapa ilmaista niitä. Loppujen lopuksi yleensä ilmenee, että oikeasti ne ovat joltain muilta lainattuja mielipiteitä, jotka hän vain kertoo ominaan ja miltei ainoana totuutena. Hän on pikkuvanha, jos parikymppisestä niin voi sanoa, tärkeilevä ja nousukasmainen.

 

Ehkä minä kaipaan älyllisesti tasa-arvoisempaa kumppania. Tämäkin tuntuu julmalta sanoa. Jos ylioppilaskirjoituksia katsotaan, mies on kyllä minua lahjakkaampi ja ”älykkäämpi” lähes kaikessa. Tai no, siis… Ehkä vertailukelpaisia ovat filosofia, äidinkieli ja historia, jotka kirjoitimme molemmat (minä en kirjoittanut ruotsia, hän kirjoitti lyhyen matikan, minä pitkän, englannin taas minä kirjoitin lyhyenä ja hän pitkänä). Näistä filosofiassa ja äidinkielessä hän sai paremman arvosanan kuin minä. Tarkoitan älyllisesti tasa-arvoisemmalla sellaista, joka on enemmän samoissa älykkyyden osa-alueissa samalla viivalla. Vaikka vastakohdat muka täydentäisivätkin toisiaan, se on aika raskasta.

 

Minua ärsyttää ja rasittaa miehen hahmotuskyvyttömyys. Pitäisi vaan ymmärtää, hänellä on siihen diagnosoitu syynsä. Silti. Minua ärsyttää miehen kyvyttömyys ottaa asioista selvää ja kädettömyys ja avuttomuus. Toisaalta voisin ehkä oppia häneltä jotain siitä, että kaikkea ei tarvitse osata tehdä ja selvittää itse, vaan voi myös kysyä apua. Hän kysyy apua joka asiassa. Se on jo minusta liikaa. Jos minä olen vaikka esimerkiksi oppinut käyttämään nettipankkia ihan kysymättä keneltäkään ja vaan lukemalla, tutkimalla ja selvittämällä, minusta on sairaan rasittavaa, kun hän kysyy jatkuvasti jotain asiaa, mistä se tehdään eikä ymmärrä lukemaansa.

 

Tavallaan tekisi mieli listata tähän nyt kaikki ärsyttävät seikat miehessä, mutta lista olisi aika pitkä eikä se ehkä olisi kovin reilua. Kyllä minä kuitenkin välitän hänestä. En tiedä, rakastanako. tuskin rakastan. Enkä ole hirveän luottavainen tulevaisuutemme suhteen. Ei tosin hänkään taida olla, koska minä olen tällainen.

 

Mies on lähdössä reilun viikon päästä viideksi kuukaudeksi vaihtoon. Se päivä tulee kauhean nopeasti. Pari päivää sitten hän kertoi, ettei pelkää vaihtoon lähtemistä yhtään niin paljon kuin sieltä palaamista. Häntä ei pelota se, mitä vaihtomaassa tulee vastaan vaan se, mitä asioita täällä tapahtuu sillä aikaa. Ja hieman myöhemmin hän sanoi erityisesti pelkäävänsä sitä, menettääkö minut, unohdanko hänet, onko ’meitä’ enää sen jälkeen, kun hän tulee takaisin. Asiallinen pelko, olisin halunnut sanoa. En sanonut, koska en halua huolestuttaa häntä. En osannut sanoa mitään. Tavallaan pelkään sitä samaa. Että mitä minulle tapahtuu, mitä ajatuksilleni ja tunteilleni tapahtuu hänen ollessa poissa.

 

Sanoin, etten minä häntä unohda. SE nyt ainakin on totta. En unohda, mutta mitä näille heiveröisille siteille välillämme tapahtuu? jos olen ollut nyt jo pitkään valmis jättämään tämän suhteen jälkeeni, kuinka käy, kun emme edes näe toisiamme? Olenko minä vaan valmistautunut koko ajan tätä varten?

 

Katsoimme ystävättäreni kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Ystävätär kysyi sen jälkeen, miksi pitää erota. Miksei voi jatkaa ja korjata suhdetta, yrittää yhdessä eteenpäin. Miksei asioita korjata vaan kaikki rikotaan.

 

Niin, miksi kysyn minäkin, vaikka olen valmis tekemään saman. Toisaalta tunnen äärimmäisen huonoa omaatuntoa jo siitä, että olen valmis jättämään tämän tähän. Miksen voisi jatkaa ja koettaa korjata asioita? Luulen kyllä, että kaikki ei ole korjattavissa.

 

Aloitin tällä viikolla tämän opiskeluvuoteni. Huomaan yliopistolla olevani aika yksin. Olenhan minä sen koko ajan tiennyt, mutta kun jopa pienryhmässä tehtävässä 2-3 hengen ryhmäjaossa jään yksin, tuntuu se aika kouriintuntuvalta. Luulin sellaisen poissulkemisen jääneen peruskouluun, mutta ei näemmä. Eikä minulla ole taitoja tai voimia saada itseäni joukkoon. Ahdistavaa.

 

Ystävätär kysyi, miltä minusta tuntuu nyt, kun mies on ihan kohta lähdössä. En osannut oikein vastata. Minulla ei ole tapana huolehtia asioista etukäteen. Mutta jotain ajatuksiani olen osannut nimetä. Miehen vaihtoon lähtemisessä minua huolestuttaa lähinnä elämänhallinnalliset kysymykset; osaanko mennä yksin järkevään aikaan nukkumaan, muistanko käydä aina kaupassa, kun ei ole pitkiin aikoihin tarvinnut huolehtia siitä yksin… Ehkä minä totun. Mutta entä se, kun en oikeasti näe ihmisiä eikä yliopistollakaan ole sosiaalisia kontakteja? Yksinäisyys tässä siis myös pelottaa. Minusta tulee ehkä aika surullinen ihminen.