Mikään ei tänäänkään kiinnosta. Ei siis yhtikäs mikään.

Olen huono opiskelija (yli puolet alkuvuoden luennoista on tainnut jäädä väliin), huono urheilija (treenitkin jätän väliin, kun ei kiinnosta, ja elän pelkällä suklaalla) ja huono työntekijä (minun pitäisi kääntää yksiä käyttöohjeita ihan omalla aikataululla… Eipä ole paljon edennyt). Sen lisäksi taidan olla huono avovaimo ja aika huono ystäväkin. Tyttärestä sitten puhumattakaan. Tai muusikosta.

Tämä huonouden tunne on nyt aika mahdottoman suuri. Minä vaan surffaan netissä (noin kolmella sivulla yhtä aikaa), vaikka pitäisi tehdä samalla muita asioita. Siis ihan sinäkin aikana, kun kirjoitan tätä. Pitäisi joskus päästä tästä tavasta eroon. En saa mitään aikaan, kun hypin jatkuvasti ikkunasta toiseen.

Väsyttää armottoman paljon. Toissayönä nukuin arviolta 11 tuntia ja jätin kymmeneltä alkaneen luennon väliin, koska väsytti liikaa. Viime yönä unta tuli ehkä yhdeksän tunnin verran. Väsyttää.

Pitäisi käydä kaupassa. Pitäisi soittaa (on pitänyt soittaa jo maanantaina) maajoukkuevalmentajalle etelän leiristä. pitäisi soittaa kitaraa. Pitäisi kirjoittaa oppimispäiväkirja.

Ehkä kaikki tämä lamaantuneisuus ja apaattisuus johtuu vaan siitä, etten ole saanut liikuntaa riittävästi. Ehkä minun pitäisi liikkua kunnolla vähintään joka toinen päivä, etten olisi näin lahna. Sitten, kun olen lahnaksi asti ehtinyt, ei enää liikkuminen kiinnosta pätkääkään.

Ja meidän parisuhde. Ystävätär kysyi, rakastanko miestä vielä. En oikein osaa vastata siihen kysymykseen. Toisaalta hänen lähellään on ihan hyvä olla, mutta toisaalta ison osan ajasta tahtoisin olla yksin ja ärsyynnyn häneen. Suudellessamme mietin, onko tämä sitä, mitä haluan, ja pahimmillaan kuvittelen tilalle toisen miehen.

Haluaisin olla vapaa, nuori ja vapaa. Vapaa kokeilemaan ja hakemaan. Mutten usko, että saisin ketään muuta oikeasti. (Tätäkö mieltä minä olen? Yllättävää.) En ole haluttu, tiedän sen. Mutta tämä ei ole hyvä syy pysyä parisuhteessa. Toisaalta en näe mitään tärkeää syytä erotakaan. Tätä on nyt pakko harkita tarkoin, koska olen tainnut jok’ikisessä tekstissä täällä miettiä samaa asiaa.

Eniten minua ahdistaa miehen riippuvuus vanhemmistaan. Hän ei ole vielä riittävän aikuinen ja itsenäinen. Ehkä ensi syksyn viiden kuukauden opiskeluvaihto tekee niiltä osin hänelle hyvää. Mutta haluanko minä kuluttaa parhaat nuoruuteni vuodet parisuhteessa, josta en ole varma?

No, en kai ole siitäkään varma.